Meislle vierasta luvalla homoseksuaaliseen ryhmä seksiä

Katunut en ole koskaan, mutta olen kiitollinen niille jotka siellä tukiryhmässä repivät meitä väkisin maanpinnalle. Muutan olisin tullut alas vielä korkeammalta.

Iskee se totuus heillekin kuten muillekin. En jaksa lukea kiivastakeskustelua, joten vastaan vain otsikon kysymykseen. Eikö rekisteröity parisuhde ole sama asia, eri nimellä? Voihan sille keksi jonkun kivan nimen, jos se kalskahtaa korvaan kurjalta. Jotenkin rasittavaa tämä kaikkien samaan muottiin änkeminen, kohta ei varmaan saa puhua naisista ja miehistä, vaan ihmisistä.. Jos lapselle on elintärkeää saada miehen ja naisen roolimalli, ja tästä syystä ette hyväksy homojen adoptiota, niin ette sitten varmaan myöskään hyväksy yksinhuoltajia?

Onko se niin mahdoton ajatus teistä, että joku homo saattaisi olla myös uskossa ja tästä syystä haluaa saada siunauksen liitolleen? Ja mun pointti ei oo että homot on huonompia, eikä kuulu samoja oikeuksia, vaan se että miksi nämä homojen puolustajat pelkäävät erilaisuutta niin kauheasti, ettei mitään eroja saa mainitakaan. Mun mielestä se, että homoseksuaalisuudesta puhuminen kieletään, kertoo siitä, että siinä on jotain hävettävää.

Mie en oikeesti ymmärrä miks homous tai lesbous tekis ihmisestä huonomman vanhemman entä vastaavasti heterous hyvän vanhemman?? Ja sitä en ymmärrä miksi homot ja lesbot eivät saa juhlistaa liittoaan kirkossa niinku heterot?

Tokihan on maistraatti, mutta onhan se nyt tosi ettei se mikään juhlava tilaisuus ole. Tokihan on mahdollisuus järjestää häät ja kutsua tuomari maksua vastaan "vihkimään" parin, mutta miksi seksuaalisesta suuntaumisesta pitää kärsiä? Mun päähän ei uppoa se mitä pahaa ihmiset voi nähdä kahden ihmisen välisessä rakkaudessa ja siinä että nämä kaksi haluavat saada sille papin aamenen.

Joo ja en ole uskovainen ja joo olen hetero ja olen mennyt maistraatissa naimisiin. Onpa surullista että täällä on näin sissäänpäin kääntyneitä ihmisiä, lapsella on ihan yhtä hyvä olla homo ja lesboperheissä, kuin heteroperheissä. Muistelen, ettei Leo olisi nähnyt sitä kirjassa? Elokuvassa Marianin äiti oli vaikuttava voimanaishahmo. Kirjassa hän jäi enemmän taustalle. Hartley Sananviejä — Menneisyys on meille vieras maa. Yksi kirja tulee välittömästi mieleen L. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja.

Kummassakin kirjassa rakkaus ylittää luokkarajat ja yläluokkainen nainen tuntee vastustamatonta vetoa maaseudun mieheen. Sananviejä oli ilmestymisaikanaan julkaistu menestysteos.

Elokuvaa on voinut katsoa Yle Areenasta ja ompa harmi, ettei se ole enää mahdollista. Sananviejissä tutustutaan kiellettyyn suhteeseen nuoren sivustakatsojan silmin. Sananviejä on oikeastaan nuorukaisen minämuotoinen päiväkirja, jota taustoittaa jo iäkkään mieskertojan kehystarina. Kyseessä on koulupojan päiväväkirja vuodelle , uudelle vuosituhannella. Vuosisadalle, joka toivon sijaan toikin kuolemaa ja vihaa sinne, missä oli ennen rakkautta ja elämää.

Nuori kertoja Leo Colston on vuonna vasta vuotias. Iäkkäämpi Leo Colston on nuorukaista viisikymmentä vuotta vanhempi. Hän on jättäytynyt naimattomaksi, koska koki kesällä loppuiäksi järkyttäneitä tapahtumia. Tai sitten huomasi, ettei miehen ja naisen rakkaus ole häntä varten.

Sananviejää on nimittäin tulkittu myös homoseksuaalisesta näkökulmasta ja kirjailija itse oli homoseksuaali. Nuori, isätön Leo viettää lukuvuoden sisäoppilaitoksessa. Kesäloman kynnyksellä koulutoveri Marcus kutsuu hänet vieraaksi maaseutuhuvilalle. Luokkakaverin perhe on klassisen yläluokkainen. Kartanoelämään kuuluvat tanssiaiset, kello viiden tee ja yhteiset lounaat, krikettipelit ja kirkossakäynnit sekä hillitty seurustelu paikallisasukkaiden kanssa.

... Neljänneksen seksuaalisesta suuntautumisesta ei ole tietoa. Sitä, että parisuhteessa elävä pariskunta on sopinut, että niin kauan kun he ovat toistensa kanssa suhteessa, he eivät harrasta seksiä muiden ihmisten kanssa — ja sitten toinen puolisoista menee tekemään niin ilman toisen lupaa. Sitä pohtii nyt koko suku. Jotkut miehet pettävät, vaikka puoliso olisi kuinka pannut parastaan ja panostanut ulkonäköönsä. Ymmärsin tosiaan ensin ajattelutapasi väärin, joten kiitos että avasit lisää.

Meislle vierasta luvalla homoseksuaaliseen ryhmä seksiä

ALASTON SIIVOOJA AIKUISLUKIO PORI GAY

Moderni yksilöllisyys aiheuttaakin kaiken aikaa yhteentörmäyksiä yhtenäiskulttuurin kanssa. Paradoksaalisesti yksilöllisyyttä samanaikaisesti sekä vaaditaan että vähätellään. Jatkuva naureskelun aihe ovat esimerkiksi erikoisruokavaliot, joiden vuoksi ei voi tarjota edes suomalaisjuhlien ykkössuosikkia, voileipäkakkua, jollei se ole laktoositon, munaton ja gluteeniton. Ivataan ja kiivaillaan myös siksi, että koululaisia ja varusmiehiä pitäisi alkaa kohdella yksilöllisemmin aivan kuten TE-toimiston asiakkaita ja terveyskeskusten potilaitakin.

Yhä useammin haluttaisiin joustaa myös säännöistä, sillä yhteiskunnan mikromanagerointi ärsyttää ja moni ajattelee kuten kuopukseni että vänrikki Koskelan suhteellisuudentaju on toisinaan valovuosien päässä. Tästä syntyvät somekohut, ettei voi kantaa omaa oluttaan pöytään kahden katulaatan poikki. Vallitsee porttiteoria, jonka mukaan koko yhteiskuntajärjestelmä rapautuu, jos joskus joustetaan. Sillä millainen hyvinvointivaltio on pelkkiä kylmiä rakenteita ja ehdottomia rajoituksia?

Jossa noudatetaan sääntöjä silloinkin, kun ne tekevät kohteelleen selvästi hallaa ja vain pahentavat tämän tilannetta? Pyöritäänkö silloin aina väistämättä ympyrää? Tänään hän puhuu kuluttamisen turhuudesta. Kävimme serkkupoikien kanssa saunassa, vaikka emme olleet likaisia. Nyt keikumme pyyhe päällä pirtissäni ja juomme kaljaa. Emme tunne suurta tarvetta juopotteluun, mutta juomme, koska miehenä olemisen rituaalit elävät meissä voimakkaina.

Jukka istuu vastapäätä ja näyttää kreikkalaiselta jumalalta. Minä näytän siltä, että olisin nälissäni. Serkkupoikiin kuuluu myös Heikki, joka ei näytä juuri nyt miltään, koska meni pimeään kamariin nukuttamaan poikiaan. Jukka on siitä harvinainen suomalainen köysitaiteilija, että hän ei roiku kaulastaan. Minusta se on hauskasti sanottu. Keksin sen pikku känässä. Hakkaamme aikamme korttipeliä nimeltä kolmen tuppi ja juomme kaljaa.

Heikki menee ajoissa nukkumaan, koska aikoo ajaa puoli Suomea halki heti aamusta. Me Jukan kanssa jäämme pöytään. Avaamme rommipullon ja kaadamme kopsut. Nyt jo siksi, että se on mukavaa. Kännääminen yhteiskunnallisena ilmiönä on perkeleestä. Yksityisenä tapahtumana harvakseltaan se voi olla terapeuttinen matka pois itsestä.

Huumattuna sitä näkee maailman toisesta kulmasta, ja se sohjoinen aivomössö, jota arjeksi kai voisi kutsua, kristallisoituu hetkittäin teräviksi kuviksi. Sitä tuntee tyytyväisyyttä jo pelkästään siitä, että on. Elämässä vaikeinta on sen oppiminen. Tenuissa tulee ajateltua toisin. Ei niin raskaasti, eikä työläästi pohjamutien kautta. Joskus harvoin saa oivalluksia, jotka kuvittelee keksineensä ihan itse.

Niin kuin sellaisen, että elämässä vaikeinta on sen oppiminen. Viime vuodet olen tehnyt oppimisen eteen kovasti työtä. Mielestäni olen kasin oppilas. Yksi suurimmista oivalluksistani on se, että kannattaa lopettaa ryntäileminen. Pitää luopua, julmasti viskellä asioita yli laidan, tippa silmässä nakella joutavia loitommalle niin kauan, että jäljelle jää olennainen. Se pätee töihin, se pätee koko elämään.

Jobbsin Steve, ihminen ja mulkero, totesi jotenkin niin, että meillä on työ, perhe, harrastukset ja ystävät. Miehuuteni alkuvuosina aikomukseni oli kerätä omaisuutta. Oli tarkoitus täyttää joentörmätontti loihakoilla rakennuksilla kunnollisen tornionlaaksolaisen isännän tavoin.

Nyt näyttää, että jää toinen latokin tekemättä. Muutama vuosi sitten tuntui, ettemme voisi elää yhdellä autolla. Nyt Mitsu seisoo pihalla yksin. On nimittäin tullut mieleen, ettei omistamisessa ole kovin paljon järkeä. Maksa ja huolla sitten niitä autoja ja vehkeitä ja taloa niin, ettet mitään muuta jouda tekemään.

Viisaampaa on luopua, kohtuullistaa. Elämme kreivin elämää rengin palkalla ja ajalla. Olen vakuuttunut, että suurin syy keskiluokan stressiin, avioeroihin ja burn outeihin ei suinkaan ole koventunut työelämämme vaan se, että koetamme liian sinnikkäästi elää itseämme isompaa elämää.

Pitää hankkia iso velkatalo ja yhtä aikaa matkustaa, harrastaa, näyttää, että hyvin menee ja hetkessä tässä elellään, vaikka tulevan kuun lyhennykset painavat jo ohimoa ja muutenkin menee melko tavallisesti. Työpaikat ovat tuulisia nykyään. Kolmen sadan tonnin velkavankeudessa työpaikan menettäminen on kammottava ajatus. Se tekee ihmisistä nöyriä, semmoisia vettyneitä lapasia. Koetamme niin kovasti olla vauraita, että sen tavoittelu on tehnyt meistä orjia. Voimme lajina pelastua itseltämme vain, jos alamme luopua asioista.

Lisäksi olen sillä tavalla surullinen mies, että minua korventaa ylikuluttamisen taakka. Meidän tapamme elää perustuu siihen, että varastamme lapsiltamme. Luopuminen on vastaus siihenkin. Siinä ei nimittäin auta suotuisa suhdannekaan kun ekosysteemit pettävät. Pitäkää vain kahelina, ei se mitään, mutta minulla on todisteet. Lisäksi saatan olla hieman päissäni.

Viimeksi kun Jukan kanssa ryypiskelimme, olimme nuoria. Nyt minua nuorempi Jukkakin on alkanut muuttua sedäksi. Aiemmin olisimme ottaneet taksin ja ajaneet takki auki kylille. Nyt lähdemme nukkumaan, sillä ymmärrämme, ettei kaikkea voi saada ja luopuminen on viisautta. Kun luopuu huikaisevasta aamun kajoa syleilevästä kännistä, saa terveen aamun. Pekka Juntti on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä palkittu toimittaja ja kolmen lapsen isä. Vapaa-aikanaan hän hortoilee pohjoisen talousmetsissä kädessään hinkki tai haulikko.

Lääkäri kielsi mummia lähtemästä vaariin kyytiin, mutta lääkäri ei kieltänyt vaaria ajamasta autoa. Siinä se vaari taas seisoi. Eteisessä takki päällä ja hattu päässä. Lähdössä jälleen muutaman sadan kilometrin päähän lapsuudenkotiinsa, jota ei ole enää olemassakaan. Ei ole ollut kymmeniin vuosiin.

Mutta viime syksystä lähtien vaari on siellä usein ollut. Ja liian usein hän on ollut sinne lähdössä. Siihen asti aina hyvin asiallinen ja viilipyttymäinen vaari alkoi yhtäkkiä itkeskellä ja kiistellä vaimonsa kanssa mitättömistäkin asioista.

Samoihin aikoihin vaarin suuntavaisto katosi. Hän on asunut noin 50 vuotta samassa talossa, mutta yhtäkkiä vaari ei enää tiennytkään, pitikö pihalta kääntyä vasemmalle vai oikealle, kun hän käveli ruokakauppaan.

Useita kuukausia sitten mummi ja lapset tajusivat sen, mitä vaari ei itse suostu ymmärtämään. Perhe mietti kuumeisesti ennen kesää, miten käy, kun on aika lähteä mökille, jossa vaari on viettänyt joka ikisen kesän viime 60 vuoden ajan.

Miten vaari hyväksyisi sen, että tällä kertaa hän ei itse pääsisi ajamaan autollaan mökille. Tytär ilmoitti isälleen, että tämä ei istukaan ratin taakse, vaan viereiselle penkille. Samalla tyylillä on mökillä käyty joitakin kertoja tänä kesänä. Ja siinä se vaari taas seisoi keskellä yötä ulko-oven edessä. Hätääntynyt mummi yritti suostutella vaaria jäämään kotiin, mutta vaaria mummin hössötys vain ärsytti.

Mummi kiristi ruuvia ja sanoi, että hän soittaa lapsille, jos vaari lähtee rattiin. Se ei vaaria hetkauttanut. Viimein mummilta loppuivat keinot, ja hän teki niin kuin lapset olivat etukäteen neuvoneet.

Surullisena ja kunnon kansalaisena hän laittoi takin naulaan ja palasi sänkyynsä. Joitakin viikkoja sitten vaari kompastui maton reunaan ja joutui taas sairaalaan. Lääkäri ilmoitti mummille, että vaarilla on muistisairaus. Sukulaisten huoli kasvoi entisestään vaarin ajamisesta. Tytär soitti sairaalaan ja pyysi, voisiko lääkäri kirjoittaa ajokiellon. Vaari kun varmaan uskoisi lääkäriä samaan tapaan kuin poliisia.

Kun mummi meni hakemaan sairaalasta vaaria ja ajokieltoa, kukaan ei puhunut ajokiellosta halaistua sanaakaan. Eivät hoitajat eikä lääkäri. Mutta kyllä sitä vaarin ajamista oli mietitty. Samalla kun lääkäri antoi mummille neuvoja vaarin hoitamisesta, lääkäri otti puheeksi myös autolla ajamisen. Kaikkihan sen tiesivät, ettei vaarin kyytiin pidä lähteä. Mutta miksi lääkäri antaa vaarin ajella, jos hän ei itsekään uskaltaisi tämän kyytiin mennä.

Samana päivänä, kun kuulin vaarin tarinan, ystäväni kertoi minulle järkyttävän asian. Hänen tyttärensä oli ollut kävelemässä suojatiellä, kun iäkäs mies oli ajanut tyttären päälle. Tytär loukkaantui hyvin vakavasti. Hän oli kuullut kaasutuksen äänen juuri ennen kuin auto iskeytyi häneen. Tytär päätteli, että kuljettaja oli lisännyt vauhtia ennen suojatietä. Mies oli kertonut heti onnettomuuden jälkeen, ettei hän nähnyt suojatiellä kävelevää tyttöä.

Myöhemmin poliisikuulustelussa mies muutti tarinaansa. Hän kertoi nähneensä tytön ja jarruttaneensa. Toinen ystäväni kertoi vähän aikaa sitten iäkkäästä isästään, joka oli ajellut moottoritietä vastaantulevien kaistalla. Kolmas ystäväni kertoi viime viikolla vuotiaasta yläkerran miehestä, joka meinasi ajaa ystäväni päälle heidän kerrostalonsa pihalla. Ystävä ennätti juuri ja juuri hypätä pois alta. Iäkkäiden kuljettajien määrä on lisääntynyt vime vuosina.

Kymmenen vuotta sitten Suomen teillä ajeli lähes 50 kuskia, jotka olivat iältään vuotiaita tai sitä vanhempia. Viime vuonna kasikymppisiä ja heitä vanhempia kuljettajia oli jo yli 90 Se on selvää, että korkea ikä ei ole sama asia kuin huono kuski. Mutta luonnonlaki on, että näkö ja kuulo heikkenevät sekä reaktioaika hidastuu, kun ihminen vanhenee. Vakuutusyhtiöiden liikennevahinkotilasto kertoo, että yli vuotiaiden aiheuttamien liikennevahinkojen määrä on kasvanut viime vuosina.

Jos lääkäri katsoo, että potilaan niin sanotut ajoterveysvaatimukset eivät toteudu, lääkärin tulee määrätä tilapäinen tai pysyvä ajokielto. Silloin kun lääkärin eteen istahtaa vaikka pikkuvarvastaan valittava vaari tai mummi, lääkärin olisi aina uhrattava hetki myös potilaan ajokyvyn pohtimiseen.

Jos tilanne vaikuttaa epäselvältä, lääkäri voi hypätä vaikka potilaan kyytiin pienelle kiertoajelulle terveyskeskuksen tai lääkäriaseman ympäri.

Jos pelkääjän penkillä alkaa pelottaa, lääkärin olisi tiedettävä, mitä tehdä. Jos epäilys ajokyvystä syntyy ilman kiertoajeluakin, lääkärin on syytä puuttua tilanteeseen. Vaarin perhe pohtii edelleen, miksi lääkäri ei puuttunut vaarin ajamiseen. Vaimo ja lapset miettivät kauhulla, mitä voi tapahtua, jos vaari karkaa kotoa, nappaa auton autotallista ja päättää lähteä mökille tai lapsuudenkotiin.

Mikä viiraa lääkäriä, kun hän antaa antaa höperön vaarin ajella, vaikka itse ei uskaltaisi vaarin kyytiin lähteä? Ulkopolitiikka ei tunnu puolueille kelpaavan, ja keskustelut käydään pääosin suljettujen ovien takana, kirjoittaa Rysky Riiheläinen. Kekkosen aikana suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päällekatsojana toimi keskustapuolue.

Koiviston kaudella demarit aloittivat nousunsa ja ottivatkin pikkuhiljaa valtiolaivan ruorista tiukan otteen. Heidän jälkeensä ykköspaikalle nousivat lyhyeksi ajaksi kokoomuslaiset. Nyt heidänkin otteensa on heikentynyt. Itse asiassa tämän hetken Suomessa puolueilla ja sitä myötä ennen kaikkea vaaleissa kannettavalla poliittisella vastuulla, tuntuu olevan yllättävän kevyt kytkentä ulko- ja turvallisuuspoliittiseen päätöksentekoon.

Ulkopolitiikkaa johtaa presidentti yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Kansanliikkeen ehdokkaana valittu presidentti on toisella ja viimeisellä kaudellaan. Eikä Niinistön pesäero kokoomukseen näissä asioissa ole pelkästään muodollinen.

Kokoomusväki taputti kädet hellinä puoluekokouksessaan, kun puolueen puheenjohtaja vakaasti ilmoitti puolueen edelleen kannattavan Suomen Nato-jäsenyyttä. Presidentiltä tuli nopeasti kuittaus, jossa hän kertoi, ettei todellakaan kannata Nato-jäsenyyttä. Presidentti on esittänyt myös muille puolueille mikä on sopivaa ja mikä ei.

Puoluejohtajien tapaamiset Mäntyniemessä ovat tuntuneet toistuvasti sisältävän presidentin esittämiä näkemyksiä, mistä kaikesta puolueiden olisi turvallisuuspoliittisessa keskustelussa syytä pidättäytyä.

Niinistön suosio ja arvostus ovat pysyneet kuitenkin korkealla tasolla, myös opposition keskuudessa. Pääministeri Juha Sipilän ulko- ja turvallisuuspoliittinen oikea käsi on toistatuhatta päivää ministerinäkin toiminut valtioneuvoston valtiosihteeri Paula Lehtomäki. Hän hoitaa jo virkansakin puolesta merkittävältä osaltaan pääministerin ulko- ja turvallisuuspoliittisia vastuita. Lehtomäki muun muassa veti Itämeri-strategian työstämistä, on Turvallisuuskomitean varapuheenjohtaja ja puheenjohtaa Arktista neuvottelukuntaa.

Lehtomäki on entinen Suomi-Venäjä -seuran puheenjohtaja, osaa venäjää ja hänet on palkittu korkeimmalla ulkomaan kansalaiselle myönnettävällä venäläisellä kunniamerkillä, Ystävyyden kunniamerkillä. Edellisen vaalikauden aikana hän arvosteli kovasanaisesti hallituksen Venäjä-politiikkaa Krimin valtauksen jälkeen.

Lehtomäki myös matkustaa edustamassa Suomea maailmalla, vaikka valtiosihteerin matkoihin ei juuri huomiota kiinnitetäkään. Muun muassa kun suurin osa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta johdosta oli YK: Lehtomäki on syksyllä siirtymässä Pohjoismaiden neuvoston pääsihteeriksi eikä näin ollen ole palaamassa kantamaan vaaleissa poliittista vastuuta.

Sipilän hallitusta muodostettaessa, perussuomalaisten silloisen puheenjohtajan Timo Soinin tarttuminen tarjottuun ulkoministerin paikkaan oli pienoinen yllätys. Edellisen vaalikauden ulkoasiainvaliokuntaa johtanut Soini on muutamaa tyylirikkoa lukuun ottamatta ollut erinomainen ulkoministeri.

Turvallisuuspolitiikassa puolustuspolitiikka on noussut keskeiseen asemaan, ja puolustusministerin salkku on muuttunut sitä myötä hyvin raskaaksi. Sitä pitelee tiukalla otteella entinen perussuomalaisten varapuheenjohtaja Jussi Niinistö.

Niinistöä ja Soinia yhdistää heidän lähtönsä perussuomalaisista ja uuden puolueen perustaminen. Sinisten heikko suosio gallupeissa ei lupaa heille kummoista poliittista tulevaisuutta.

Heillä ei näillä luvuilla ole käytännössä poliittisesti juurikaan mitään menetettävä. Korkea-arvoisin ulkopoliittinen toimija, jolla on toimiva kytkentä poliittiseen vastuuseen, on eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Matti Vanhanen kesk. Puolustusvaliokunnan puheenjohtaja on niin ikään hyvin kokenut Ilkka Kanerva kok.

Sekä Vanhanen että Kanerva hoitavat tehtäviään kokemuksella ja taidolla, mutta hyvin matalalla profiililla. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on perinteisesti Suomessa pyritty hoitamaan konsensusperiaatteella. Ulko- ja turvallisuuspoliittisen ja puolustuspoliittisen selontekojen taustalla oli parlamentaarinen ryhmä, joka käytännössä varmisti lähes rikkumattoman tuen eduskunnassa selontekoihin kirjatuille linjoille.

Keskustelu näistä linjoista on näin käyty pitkälti suljettujen ovien takana valmisteluvaiheessa ja ulos tuodaan yhdessä sovittu paperi. Kansalle tämä on kelvannut, sillä kolme neljäsosaa suomalaisista pitää maan ulkopolitiikkaa hyvin hoidettuna. Myös presidentin alkuvuoden vaaleissa saama äänimäärä kertoo samasta asiasta.

Konsensuksella ja asioiden irrottamisella päivänpolitiikasta on ulko- ja turvallisuuspolitiikan kaltaisessa keskeisessä asiassa ansionsa. Sen ei soisi kuitenkaan vievän asioita pois julkisen keskustelun ja poliittisen vastuun ulottuvilta.

Toki Suomessa on ollut tapana ihannoida kansanvallan prosesseista viisveisanneita ulkopoliittisia päättäjiä Paasikivestä Kekkoseen ja Rytiin. Saa sitten nähdä haluavatko poliitikot tai kansa puhua kuinka paljon ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ensi kevään eduskuntavaaleissa. Epäilen, että kovin vähän. Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan, kysyttiin ennen. Seuraavaksi ihminen lokeroitiin sen mukaan, mitä hän tekee työkseen. Miten identiteetit määrittyvät tulevaisuudessa, kun ammatteja katoaa ja työtehtävät vaihtuvat tiheään, kysyy Reetta Räty kolumnissaan.

Miten esittelet itsesi, jos sääntö kuuluu näin: Järjestimme hiljattain kavereideni kanssa illallisen, johon kutsuimme toisilleen vieraita ihmisiä erilaisista elämänpiireistä. Illallisen aluksi on luontevaa, että samassa pöydässä istuvat esittäytyvät.

Emme halunneet, että ihmiset ovat toisilleen johtajia, sosiaalityöntekijöitä, työttömiä, opiskelijoita, projektipäälliköitä, filosofeja tai tanssijoita, joten pyysimme, että esittelykierroksella puhuttaisiin jostain muusta kuin ammatista tai asemasta.

Helppoja tapoja kertoa itsestään: Mutta mitä tällaiset tiedot kertovat siitä, kuka olet? Pöytäseurueet kertoivat toisilleen esimerkiksi tällaisista asioista: Mikä sinulle on tärkeää? Mikä herättää sinussa toivoa? Mitä ajattelit, kun sait kutsun tähän tilaisuuteen, jonka ideasta et tiennyt mitään?

Jos tällaiseen keskusteluun uskaltaa heittäytyä, pääsee nopeasti lähelle toista ihmistä. Tämä tosin edellyttää rehellisyyttä. Älkääkä vain kuvitelko, etteivätkö suomalaiset osaisi heittäytyä. Ihan varmasti osaavat, kunhan vain lopetetaan sen leikkiminen, että kaikki syvällinen on kiusallista, ja kaikki tärkeilevä tärkeää. Olen viime aikoina nähnyt monessa yhteydessä, että kun vuotiasta suomalaista katsoo silmiin ja kysyy, mikä sinulle on tärkeää, kannattaa kuunnella tarkasti ja varustautua siihen, että lopuksi aina vähän itkettää.

Omassa illalliskokeilussa emme kieltäneet ihmisiä puhumasta töistään. Monen ammatti tuli esille keskusteluissa. Kokeilua voisi tietenkin viedä pitemmälle. Voisi puhua illan ajan eettisistä kysymyksistä, suruista, peloista, häpeästä tai sote-uudistuksesta, ja pyrkiä arvaamaan vasta keskustelujen jälkeen, millaisten asioiden parissa muut tekevät työtä, missä asuvat, onko lapsia, tai rahaa… Tai sitten voisi lähteä kotiin, ja ajatella tavanneensa mielenkiintoisia ihmisiä, joilla on mielenkiintoisia ajatuksia, mitäpä väliä sillä, keitä he ovat LinkedIn-maailmassa, jossa ihminen on sitä, mitä projekteja on tehnyt ja minkä yrityksen perustanut.

Kysehän on oikeastaan ajatusleikistä. Siitä, miten asemoimme itsemme ja muut. Kenen sanoja pidämme relevantteina, kenen kanssa haluamme olla samanmielisiä, missä ennakkoluulomme näkyvät, mitä oletamme sillä perusteella, mihin yhteiskunnallisiin asemiin toiset ovat päätyneet tai olleet päätymättä. Minun on vaikea esitellä itseäni puhumatta työstäni. Identiteettini rakentuu hyvin pitkälle työn varaan. Roolini suhteessa yhteiskuntaan ja oikeastaan kaikkeen, mitä ympärilläni tapahtuu, määrittyy sen kautta, että olen toimittaja.

Opintoni valtiotieteellisessä tiedekunnassa eivät valmistaneet mihinkään tiettyyn työhön, niinpä opiskelukavereissa on paljon niitä, joiden ammatti-identiteetti ei ole sidottu ammattiin. Tällaisessa seurassa on suht helppoa sopeutua tilanteeseen, jossa moni keksii työnsä itse ja liikkuu enemmän osaamisen kuin ammattinimikkeen mukaan. Teen itsekin myös muita kuin toimittajan töitä, eikä se ole dramaattista.

Kuten työelämätutkijat meitä opettavat, ammatti-identiteettien liudentuminen yleistyy: Myös ammatti-identiteetti täytyy rakentaa moneen kertaan tai pikemminkin näin: Kun ei ole kotiseutuidentiteettiä, ei luokkaidentiteettiä, eikä syvää suhdetta sukuun tai sen maihin, mitä sitten on? Työyhteisö on monen kohdalla täyttänyt tarpeen, joka sukuyhteyden katkeamisesta on syntynyt. Ennen ihmisestä kertoi eniten se, kenen tyttöjä tai poikia hän sattui olemaan.

Nyt olemme sitä, mitä ystävämme tai kollegamme ovat. Tämä on myös yksi hyvinvointivaltion tavoitteista: Mutta onko viisasta määritellä itsensä tai muut vain työn kautta? Miten onnistuisi sitoutumaan työnantajaan vain saman verran kuin se sitoutuu sinuun? Ihmisissä näkee uusia asioita, kun ei kysy, mitä teet, vaan: Tuntemattomille puhuessa saattaa huomaamatta laajentaa omaakin lokeroaan.

Mikä minulle on tärkeää, tai tärkeintä? Onnistunko antamaan sille tarpeeksi aikaa? Autoista on tulossa seuraavien vuosikymmenten aikana samanlainen kulkuväline kuin hevoset ovat nykyään. Se mitä auton häviäminen tarkalleen ottaen tarkoittaa, on vaikea ennakoida. Vertaus hevoseen on toki hieman ontuva. Todellisuudessa olemme samanlaisessa tilanteessa kuin New Yorkissa oltiin luvulla.

Kaupunki oli keskittynyt Manhattan-niemen kärkeen, niillä paikkeilla, jossa on nyt Wall Streetiksi kutsuttu alue, jolla pankit ennen sijaitsivat. Oli kova tarve laajentaa kaupunkia, mutta viranomaiset jarruttivat kehitystä. Syynä oli huoli hevosenlannasta. Jos niemen väkiluvun nimittäin annettaisiin kasvaa vielä huomattavasti, hukkuisi se hevosen kiinteisiin päästöihin.

Samaan aikaan jossain marginaalissa oli meneillään teknologinen vallankumous. Polttomoottori oli liitetty vaunuihin, eli auto oli keksitty. Autoja kutsuttiinkin pitkään hevosettomiksi vaunuiksi, jotka levisivät myöhemmin marginaalista lähes kaikkien käyttöön. Olemme nyt tässä samassa tilanteessa. Autojen määrä, niiden viemä tila ja niiden päästöt eivät enää mahdu maailmaan. Samaan aikaan jälleen marginaalissa kehitellään uusia keksintöjä. Puhutaan sähköautoista, itseään ajavista autoista, liikkumisesta palveluna, puhutaan auton jakamispalveluista ja puhutaanpa edelleen jopa lentävistä autoista.

Auton ehdoton valtti on sen joustavuus. Samalla välineellä voi kulkea yksi ihminen tai viisi ihmistä. Tästä joustavuudesta syntyy hirveä määrä hukkakapasiteettia. Tuhannen kilon teräsmassa kuljettaakin keskimäärin 1. Autot muuttuvat kovaa vauhtia sähkökäyttöisiksi. Mikäli mineraalit riittävät akkuihin, on ihan turvallista odottaa autokannan olevan pääosin sähköinen seuraavassa kahden-kolmen kymmenen vuoden kuluessa. Lisäksi autoihin tulee prosessointitehoa, antureita ja robotiikkaa.

Ne voivat toimia ilman ihmisen jatkuvaa ohjausta. Jo nyt autot ajavat rajattuja reittejä ja parkkeeraavat paremmin kuin ihmiset. Kohta ihmisten ei anneta ajaa autoja liikojen riskien takia. Ihminen on aina heikoin lenkki. Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että edessämme on uudenlainen väline, joka voi tuottaa saman joustavan kyydin huomattavasti tehokkaammin. Voit esimerkiksi lähteä kauppaan yhtä ihmistä kuljettamaan suunnitellulla "autolla", joka voi pääväylällä liittyä osaksi isompaa "joukkoliikennevälinettä" ja palatessasi ostoksilta saat sopivan kyydin käyttöösi.

Auto on jo nyt epäkäytännöllinen. Autosta on pidettävä huolta, pestä, katsastaa, ostaa, parkkeerata ja vakuuttaa. Tämän lisäksi tulevaisuuden liikenneväline tulee tarjoamaan parempaa palvelua. Ensinnäkin se vapauttaa ajamiseen käytetyn ajan esimerkiksi lasten kanssa leikkimiseen, työn tekoon tai rakasteluun. Tutkimusten mukaan suurin osa meistä kärsii ajamisesta, erityisen onnettomia olemme työmatkoilla. Ajamiseen menevään ajan kustannus on kansantaloudellisesti mittava.

Lisäksi autot ovat kalliita. Niistä maksetaan vaikka niitä ei käytettäisi ja niiden käyttäminenkin maksaa. Siksi on aivan selvä, että liikenneväline, joka tarpeen mukaan kuskaa sinua, on tehokkaampi eli halvempi vaihtoehto. Kenties se on jopa ilmainen kuten suuri osa nykyajan verkkopalveluista. Suuret autot merkitsevät niihin liittyvistä vitseistä huolimatta useille meistä korkeaa statusta.

Voisiko tämä estää uuden teknologian leviämistä? Nyt tosin näyttää siltä, että uusien teknologioiden ja korkean statuksen suhde on voimakkaampi kuin ison auton ja korkean statuksen. Tavalliselta autolta näyttävä Tesla on arvokkaampi kuin bensakäyttöinen loistoauto.

Palataan vielä vuosisadan vaihteen New Yorkiin. Ilman laatu oli hirveä, asumistiheys suunnaton ja ihmisten väliset ristiriidat suuria. Kaupungin eri toiminnot oli jaettu osiin ja levitelty ympäriinsä.

Oli teollisuusalue, kulttuurikeskus, ostoskeskus, asuinalue ja niin edelleen. Nämä alueet erotti toisistaan teiden verkosto, jota pitkin kulkevat autot jälleen yhdisti ne toisiinsa. Niinpä auto loi kaupungit, omakotitalot, teollisuusalueet, työmatkat ja mökkikulttuurin.

Nyt suuri kysymys on mitä edessämme oleva uusi kulkuväline, autoton auto tuo mukanaan? Historioitsija Teemu Keskisarja debytoi kolumnistinamme. Hänen aiheenaan on ääriliikkeet ja verkko. Suomen ääriliikkeitä pitää vuonna kurissa äärimmäinen liikkumattomuus, yhteinen kansalaisuskontomme. Suvakit, natsit, kansallismieliset ja kansallismielettömät, kaikenväriset tolkun ihmiset ja tolkuttomat, piipertäjät ja ilmastonmuutoksen kieltäjät ovat rähmällään samassa temppelissä.

Pyhitetty internet ja somen iankaikkinen keinoelämä. Niiden rukouskutsuun vastaamme kerran tunnissa, luojan kiitos. Toki sen epäpyhiä kirjoituksia voi tulkita verisesti, mutta hedelmistään puu tunnetaan.

Kantaväestöä se ei ole lietsonut poliittisiin murhiin. Somen höpöjuttuina pihisee ulos myrkky, joka sata vuotta sitten pullistui otsasuonissa ja lehdyköiden täydestä käyneessä propagandassa, kunnes räjähti terroriksi. Esivanhemmat kiinnittivät kivääriin rotanhäntäpistimen. Meille selfie-keppi piisaa kättäpidemmäksi. Sen ansiota on aikamme epäpoliittinenkin turvallisuus. Suomalaisia sapettaa yhtä paljon kuin ennenkin, mielenterveysongelmista päätellen jopa enemmän.

Silti henkirikollisuus on alempana kuin ikinä. Joren ja Kartsan perinteiset puukotukset vähenevät siksi, että ryyppyrinkejä ei enää pyöri rannoilla eikä kämpilläkään. Yrityshistoriikkia kyhätessäni kuulin isoilta pojilta tilaston "työajan" käytöstä. Vuosisadalle, joka toivon sijaan toikin kuolemaa ja vihaa sinne, missä oli ennen rakkautta ja elämää. Nuori kertoja Leo Colston on vuonna vasta vuotias. Iäkkäämpi Leo Colston on nuorukaista viisikymmentä vuotta vanhempi.

Hän on jättäytynyt naimattomaksi, koska koki kesällä loppuiäksi järkyttäneitä tapahtumia. Tai sitten huomasi, ettei miehen ja naisen rakkaus ole häntä varten. Sananviejää on nimittäin tulkittu myös homoseksuaalisesta näkökulmasta ja kirjailija itse oli homoseksuaali. Nuori, isätön Leo viettää lukuvuoden sisäoppilaitoksessa. Kesäloman kynnyksellä koulutoveri Marcus kutsuu hänet vieraaksi maaseutuhuvilalle. Luokkakaverin perhe on klassisen yläluokkainen.

Kartanoelämään kuuluvat tanssiaiset, kello viiden tee ja yhteiset lounaat, krikettipelit ja kirkossakäynnit sekä hillitty seurustelu paikallisasukkaiden kanssa. Luokkatietoisuus on syvällä jo lasten mielessä - Marcuskin puhuu mielellään ikävästi alemmana yhteiskuntaluokan ihmisistä. Lyhyeksi aiottu vierailu Brandham Hallissa venyy viikkojen mittaiseksi. Syynä vierailun pitkittymiseen ei ole niinkään koulukavereiden syvenevä ystävyys vaan Marcuksen isosiskon osoittama yllättävä kiintymys Leoa kohtaan.

Miriamin lisäksi läheisiksi tulevat neitoa tavoitteleva, sodassa kasvonsa turmellut jalosukuinen lordi Trimingham sekä maanviljelijä Ted Burgess. Leon kesän kruunaa hänelle järjestetty syntymäpäiväjuhla, jossa Leo saa lahjaksi polkupyörän. Myöhemmin poikaraukka saa huomata, että lahjan takana ei ollut kiintymys vaan viekkaus. Nyt Leo pystyisi hoitaamaan kesän aikana tutuksi tulleita sananviejätehtäviä vielä aiempaa peremmin. Miriamin ja Tedin välille on syntynyt epäsäätyinen ja kielletty suhde.

Se voi jatkua ainoastaan Leon ansiosta, sillä hänestä tuli rakastavaisten ikioma Merkurius, jumalien sanansaattaja: Leo sopii rooliin täydellisesti, koska hän on luonteeltani tiivis kuin osteri. Kuvittelin kulkevani tietäni Eläinrataa pitkin ja käyväni toisessa tähdessä toisensa jälkeen Kaksoiselämän viettäminen antaa voimantuntoa ja houkutteli esiin pikku juonittelijan.