Miehen orgasmi sihteeri turku homoseksuaaliseen

En väitä että olisin sen lukenut, mutta saavutus on melkoinen - onhan aluemaantieteen puisevana roolina kertoa millaista missäkin on. Ja nyt de Blij on hädissään. Hän pelkää maantieteen kutistuvan oikeasti kanakirpun kokoiseksi. Maantieteen sisältö sai uuden kotinsa social sciences -nimisestä kokonaisuudesta varsin kammottavin seuraamuksin. Koska luonnonmaantiede ei otsikon alle mahdu, maantiede katkaistiin keskeltä kahtia, ja toinen puoli heitettiin laskiämpäriin. Maantieteen arvon on perinteisesti ajateltu piilevän juuri sen synteettisyydessä, siinä että se ulottuu luonnontieteistä ihmistieteisiin, ja hyväksyy joukkoonsa tieteenfilosofiset näkemykset fysikalismista postmodernismiin, joten laskiämpäriin heitettiin sekä pää että sydän.

Elvytysohjelma on käynnistetty, mutta de Blijn antamat esimerkit ovat surullisia: Osa de Blijn esimerkeistä on triviaaleja onko sillä muka merkitystä jos Nixon sotkee Mauritiuksen ja Mauritanian - ne sanat siis?

Voidaan tietysti kysyä, onko Irakin sijainti tärkeää. Eikö sotilaallisesta väliintulosta saisi esittää mielipiteensä jos tietää että kyseessä on paikka jossa ihmisoikeudet eivät toteudu USA: Minä en jaksa nyt jaanailla ja venkoilla vaan oikaisen mutkat: Koska de Blijn kirjan nimen väite on ylimielinen, luin kirjaa saaliinhimoisemmin kuin se vanha vastahousu Bibliaa.

On itsestään selvää että heikentynyt kartanlukutaito on maantieteen heiniä, mutta moni muu de Blijn esittelemä teema ei minusta välttämättä tarvitse nimenomaan maantiedettä kehyksekseen. Ilmastonmuutoksella on spatiaaliset tukijalkansa, mutta kappaleet terrorismista ja Kiinan maailmanvalloituksesta lähentelevät puhdasta yhteiskuntatiedettä.

Spatiaalinen ulottuvuus tarvitaan näissäkin, mutta sellainen mahtuisi hyvin niihin sosiaalitieteisiinkin. Maantiede pääsisi näissä päsmäröimään vain jos de Blij johtaisin luonnon piirteistä yhteiskunnallisia ominaisuuksia, jos hän siis olisi puhdasverinen ympäristödeterministi - mutta ei hän taida sellaiseksi tunnustautua. Ilokseni kirjan toiseksi viimeinen kappale palaa taas puhtaasti maantieteen pariin, Venäjän olemusta kun määrää harvinaisen maantieteellinen piirre: Wilma avautuu pian lukiolaisten valinnoille.

Pitäisi miettiä kaukaaviisaasti tulevan lukuvuoden opintoja. Maailma on muuttunut tässäkin parempaan suuntaan, nuorista on tullut suunnitelmallisia ja rationaalisia.

Minulla ei olisi tullut lukioaikoinani mieleenkään uhrata ajatusta syksylle kesäloman alkaessa - kun en ollut selvillä edes kuluvan lukuvuoden menosta.

Nyt kun minusta on kasvanut iso, minun pitäisi pystyä vastaamaan järkevästi muun muassa kysymykseen: Fiksu lukiolainen ei tietenkään tuollaista hyväksy, sillä kaikkeen ei ole aikaa eikä voimia, ja olisi vielä se nuoruuskin elettävänä. Joku syy olisi syytä keksiä. Ehkä se vastaus sittenkin löytyy de Blijn kirjasta. De Blij ei ole kauttaaltaan vakuuttava puolustaessaan kirjan otsikkoa hyödyn näkökulmasta, mutta maantieteen merkitystä ylistäessään hän ei kykene piilottamaan innostustaan.

Hänestä on jännää möyhiä maantieteen monimuotoisuutta. Hän puhkuu kuin polvihousuissaan neppisautoradalla. Ehkä koulumaailmassa pitäisi viimeinkin luopua hyödystä yleispätevänä perusteluna. Matematiikkaan, fysiikkaan ja kieliin se sopii, moniin oppiaineisiin ei. Kevään aikana törmäsin puolentusinaa kertaa tapauksiin joissa joku oli töpännyt, ja joissa lääkkeeksi suositeltiin pakollisen historian opiskelun lisäämistä kouluissa.

No eihän se auta. Ei suomenruotsalaisten vihaajia tai rasisteja suitsita oppikirjoilla ja opetussuunnitelmilla. Historiaa ei opiskella siksi että se jollain tavalla havahduttaisi nykyelämän mädännäisyyteen, hyödyttäisi yksilöä ja yhteiskuntaa. Vaikka perspektiiviä tarvitaan, kyllä nykyisyyttä opitaan opiskelemalla nykyisyyttä, ja eettisesti oikeaa toimintaa ihmisyhteisöissä opettelemalla toimimaan oikein ihmisyhteisöissä.

Sellaisia aloja kuin historia ja maantiede opiskellaan siksi että niiden maailmaan sukeltaminen on huonoimmillaankin harmitonta, ja parhaimmillaan pirun jännää - tai Esa Saarista mukaillen, koska niiden merkityskerroksissa on tunnevoimaista innostussäihkettä, kauneussyvänteitä ja kohottavuusvärinää ylevyyden ylärekisterissä.

Lawton haukkui surutta oppilaitaan jotka olivat lukeneet liian vähän: Minä kuuluin tuon porukan äärisiipeen, ja muistan olleeni Lawtonin tinkimättömistä ohjeistuksista verisesti loukkaantunut.

Vaikka Lawton oli jälkikäteen ajateltuna useimmissa kohdin oikeassa, hänen piiskauksensa ydinongelma oli sama kuin ylhäältä huudelluissa säännöissä yleensä: Tällä taustalla kavahdin ajatusta Edward O.

Wilsonista samanlaisten paimenkirjeiden kirjoittajana. En ole harmikseni koskaan tavannut Wilsonia joskin kerran pääsin lähes kosketusetäisyydelle , mutta hänestä on muodostunut täydellisyyttä hipova mielikuva. Tutkijana hän hämmentävän laaja-alainen, pohjimmiltaan hyönteistaksonomi, joka on sosiobiologian kautta liikkunut lähelle ihmistieteiden filosofiaa, ja yltänyt lopulta lähes ainoana luonnon monimuotoisuuden puolustajana amerikkalaisten punaniskojenkin olohuoneisiin.

Ihmisenä Wilson on erinomaisen elämäkertansa ja suomalaisten tutkijoiden kuvausten perusteella mukava mies joka ei tahdo aiheuttaa harmia. Wilson rakastaa tropiikin lämpöä, eikä suostu tekemään kenttätyötä tuiskussa ja pakkasessa.

Hän ei pyri sankaritekoihin, eikä korosta itseään, vaan keskittyy tärkeimpään: Wilson muistuttaa monessa mielessä väitöskirjaohjaajaani Jorma Tahvanaista. Tämän kirjan jälkeenkin uskon että Wilson on ensisijaisesti mukava mies. Hän ei ojenna sormi pystyssä, vaan kertoilee lähinnä elämäkerran lukeneelle tylsästi tapahtumia poimien miten hän on toiminut - ja sehän on toiminut. Osa kirjan kirjeistä on täysin turhia, erityisesti se joko kuvailee lastenkirjamaisen naiivisti mitä tiede on, enkä usko parhaankaan näistä kirjeistä varsinaisesti avaavan menestyksen portteja tämän päivän pilalle kilpaillussa tiedemaailmassa.

Wilson on aivan oikeassa siinä että innostus on kaikkein tärkein tutkijan ominaisuus, mutta se että hän korostaa lapsuuden uteliaisuuden ja harrastuneisuuden merkitystä saattaa masentaa myöhäiskypsyneen. Innostus ja täydellinen omistautuminen on tuottanut Wilsonin uralle erivapauksia, joten hänen viisaat ohjeensa on suunnattu lähinnä niille jotka ovat jo astuneet menestyksen tielle. Ne rivitutkijat jotka tieteentekemisen sijaan ramppaavat kissanristiäisissä ja kirjoittavat säätiöille anomuksia pysyäkseen leivän syrjässä kiinni eivät Wilsonin kirjeistä kostu.

Kyynikkona eli tieteen tapauksessa realistina pidän tätä puhtaasti hyvänä. Huonoja ja keskinkertaisia tutkijoita koulutetaan aivan liikaa köyhyysrajalle ja hanttihommiin.

Jospa joku miestä ymmärtäisi tämän kirjan luettuaan hankkiutua ajoissa oikeisiin töihin. Pysähtelen ja tutkailen, mutta en yleensä viihdy yhdessä paikassa pitkään. Joskus löydän paikan jossa on hyvä olla, ja palaan sinne yhä uudelleen. Kun sitten vuosien kuluttua otan selvää paikan taustoista, käy aina ilmi että paikka on ollut hyvä jonkun muunkin mielestä.

Joskus kannaksen molemmin puolin on kalliomaalauksia, joskus olen köllötellyt rautakautisen kalmiston porteilla, joskus allani on ollut pitäjän ensimmäisen kartanon kivijalka.

Voi olla niin että olen jostain oppinut millainen paikka on ihmiselle hyvä. Tai voi olla että ammoiset asukkaat ovat muokanneet paikasta hyvän. En usko näistä kumpaankaan.

Uskon että minulla on geeneihini rakentunut taipumus viihtyä samoissa paikoissa kuin esi-isäni. Evoluutiopsykologit retostelevat lisääntymisstrategioilla ja yhteistyöllä, koska ihmisiä kiinnostaa seksi, väkivalta ja hyväksikäyttö mielellään kaikki kolme samanaikaisesti.

Ravinnon ja elinympäristön valinnan kaltaiset paljon ilmeisemmät evoluutiohistorian jäljet eivät juuri huomiota saa. Minusta ei ole lainkaan kaukaa haettua olettaa rantoja tai monimuotoista rehevää kasvillisuutta suosivan ihmisen saaneen enemmän jälkeläisiä kuin aavalle hiekka-aavikolle tai rakkakivikkoon asettautunut.

Mutta ei peukkuja, seuraajia ja lukijoita halajava tutkija saa mainetta ja rahaa pohtimalla miksi tykkään Lidlin rasvaisesta juustopekonimakkaroista tai viihdyn Hiidensaaren kivillä. Olen etuoikeutettu ollessani riippumaton. Saan pohdiskella mitä haluan - tai mitä geenini haluavat.

Ihmiskunnan ei tarvitse kuin koukistaa pikkusormeaan niin jo kuolee sukupuuttoon vähintään kahdeksan hetulavalaslajia. Näin viestivät kirjat, ja näin kehottaa opetussuunnitelma minua lukiossa valistamaan. Olen enemmän kuin ymmälläni, sillä minusta esimerkiksi lintuja on Suomessa nyt enemmän kuin nuoruudessani kasarin kaameudessa.

Moni laji on harvinaistunut, mutta enemmän on tullut tilalle. Valkoposkihanhi, merimetso ja harmaapäätikka ovat yleistyneet enemmän kuin kottarainen, naurulokki ja peltosirkku harvinaistuneet. Selkälokin, varpusen ja valkoselkätikan piti kuolla sukupuuttoon, mutta hyvin sinnittelevät. Merikotkasta ja joutsenesta on tullut arkipullaa, ja huuhkaja on muuttanut salojen kallioilta Töölööseen.

Optiikka on parantunut, tallentamisesta on tullut helppoa ja halpaa ja viestintä on tehostunut, joten omat havaintoni ovat pahasti harhaiset - mutta sama pätee myös tutkijoihin. Kyky arvioida kriittisesti omia hinkuja ei sen sijaan ole muuttunut. Olen nähnyt poliittisesti aktiivisten ympäristötutkijoiden vääntävän tuloksiaan himokkaammin kuin rahan perään kuolataan. Mutuun ei voi luottaa, eikä kaikkea voi itse tutkia, mutta pakko on nojata johonkin.

On vaan luotettava tutkijoiden enemmistön rehellisyyteen. Se lennähti matalikkoon palpakonlehtien sekaan, polki vimmatusti jaloillaan ja jäi tuijottamaan veteen.

Häiriö sai pienet särjet liikkeelle. Kun kalat pysähtyivät, lokki nappasi lähimmän. Hieman kauemmas jäänyt koiras vaikuttui naaraan taidoista, ja lensi tämän selän taakse oppimaan tekniikkaa. Kun naaras oli kylläinen ja vetäytyi veneen tuhdolle sulattelemaan, koiras alkoi toteuttaa oppimaansa kalastutekniikkaa menestyksekkäästi. Sitten kaivoin pölyttyneestä mapista Siepon antaman vuonna kirjoitetun artikkelin eläinten käyttäytymisen tarkkailusta. Sen perusteella en nähnyt oikeastaan yhtään mitään.

En ensinnäkään ole ottanut selvää kalalokkien parittelusta. En tiedä oliko naaras naaras ja koiras koiras, enkä edes sitään oliko kysessä parittelu.

En voi tietää miksi lokit tömpsöttivät, enkä nähnyt särkien liikkuvan. En voi tietää tarkkailiko koiraaksi luulemani lintu olettamani naaraan käyttäytymistä, vai oliko se paikalla sattumalta. Projisoin inhimillistä käyttäytymistä toiseen lajiin ja annoin arkilogiikan tuottaa paikkoja kausaatioketjuihin. Oikein tehty tiede on pirun tylsää. Lokkitutkijana minun pitäisi viljellä logiikan merkintöjä, ja välttää nuolia. Opettajana saan kyseenalaistaa kaiken ja jättää ajatukset vapaasti ilmaan roikkumaan.

Tai sitten voin ottaa oppikirjojen narratiivit annettuna, ja olla opetuskone. Ilmassa roikottavalta tutkijalta loppuu särvin leivän päältä, ja leipä alta. Tutkimuskone ei ole tutkija ollenkaan. Minulle näiden fysikalistien kirjojen erottaminen tuottaa suuria ongelmia ellen pidä lunttilappua kirjanmerkkinä. Molemmat esiintyvät lakonisina, ja päästävät ohimosuonensa turpoamaan samoista koodisanoista: Molemmat koristavat tekstinsä näennäisen yllättävillä knopeilla antiikin sankareista ja intelletkuellikirjallisuuden viisauksista Seiskan antisankareihin kuin osoittaakseen olevansa vastustajiaan laaja-alaisempia - siis enemmän.

Molemmat esiintyvät mediassa hömelöinä professoreina ja kaikkien tieteiden asiantuntijoina. Ja minäpä luulen että molemmat ovat aika lailla kiusaantuneita julkisuuskuvastaan. Ainoa isompi ero jonka osaan näiden kahden välille tehdä, on se että vain toinen heistä julkaisi parhaan kirjansa vähän ennen maailmanloppua.

Ei Enqvistinkään kirja huono ole, mutta muuta kuin kansi lupaa. Matkaa tässä ei tehdä. Minulle matka merkitsee elämyksiä ja kokemuksia, jotain joka irrottaa. Enqvist kyllä kertoo istuneensa ties missä kirkoissa ja teltoissa, mutta poistuu mukavuusalueelleen pakollisten rivien jälkeen. Kerta toisensa jälkeen hän palaa inttämään tieteen luonteesta, kuin väittelisi kuvitteellisen Suomiurpon kanssa.

Sellainen metodi on tunkkainen. Kaiken käsikirja Ursa, Esko Valtaojan tekstissä, kenties jopa ajattelussa näkyy se ettei hänellä ole lapsia. Ei ole korrektia lausua sellaista ääneen, mutta en lausukaan, vaan kirjoitan: Tämä saattaa olla ainakin osasyy siihen miksi Valtaojan kirjat ovat olleet jäsentymättömiä, ja niitä on vaivannut tarve pullauttaa ulos kaikki vuosien varrella matkaan tarttunut.

Valtaojan neljännen kirjan pettymyksen jälkeen en halunnut lukea tätä kirjaa lainkaan ennen kuin näin sen mitättömän sivumäärän: Ei, ei se kuksahtanut, enkä ole lainkaan pettynyt. Esko Valtaojasta on näköjään kasvanut oikea kirjailija. Hän ei enää ahda, tuputa eikä horjahtele pientareelle. Tässä kirjassa ei ole minulle mitään uutta, ei mitään syytä lukea tätä tietokirjana. Silti sen lukeminen tuntuu jälkikäteen onnistuneelta tavalta viettää joulupäivän viimeiset tunnit. Kirjan henkilökohtaisemmissa osissa saatoin jopa innostua Valtaojan kertoessa kapuamisestaan Grand Canyonin vuosimiljoonissa, ja innostuttuaan taas kerran avaruusmatkailusta.

Mielikuva Esko Valtaojasta John Carterin kaverina pykii jostain syystä vastaan, mutta Valtaojan kuvaama tilanne ojanpenkalla Saila Susiluodon ja Aila Meriluodon välissä ei lainkaan. Elleivät media ja seurapiirit onnistu viemään Eskoa kokonaan pinnallisiin houkutuksiin, tulevilta kirjoilta voi odottaa paljon. Humanistien tarinat, spekuloinnit ja mielipiteet ovat hauska harrastus, mutta niistä puuttuu todellinen haaste. Yksinkertainenkin koe on vaikea toteuttaa, mutta palkintona on tuhansien toistojenkin jälkeen tuuperruttava yllätys.

Tulos on lähes aina erilainen kuin oletin, ja erilainen kuin halusin sen olevan. Ehkä sittenkin on olemassa minusta riippumaton todellisuus. Maailma jota voi tutkia, johon voi vaikuttaa, ja jota voi jopa muuttaa. Vaikkapa tuollainen entsyymikoe, joka tehdään ties kuinka monta sataa kertaa vuorokaudessa ympäri maailmaa. Pepsiini hajottaa kananmunan valkuaisen lämpökaapissa kun suolahappoa on lisätty, mutta ei ilman suolahappoa, eikä jääkaapissa. Pankreatiinijauhe hajottaa leipää neutraalissa liuoksessa, muttei kajoa kananmunaan.

Edullisella lämpökaapilla on kujeensa, ja leivässä ties mitä säilöntäaineita, mutta tulos on yllättäen oppikirjojen mukainen, ja kokeen tekijä haltioitunut. Täyttymyksessäni olen huolissani heistä jotka eivät ole biologeja. Eikö heidän elämänsä ole toivottoman tylsää? Olen lukenut hieman pettyneenä evoluutiopsykologiaa kritisoivia artikkeleita, sillä ne eivät osu lainkaan kohteeseensa.

Käyttäytymisgenetiikan tukema evoluutiopsykologia on sittenkin aika vahva tieteenala. Väite miljoonien vuosien kehityksestä on paljon huterammalla pohjalla. Ovatkohan paleontologit huomanneet miten nopeasti kivi kuluu? Mitä on enää jäljellä siitä mitä oli pari tuhatta vuotta sitten? Ymmärtävätkö he, kuinka pitkä aika on miljoona vuotta? Mitä voi olla jäljellä mistään, kun aikaa on kulunut miljoonaa vuotta? Luotan siihen että muut ovat osanneet arvioida paleontologien käsityskyvyn oikein.

Mutta en usko evoluutiohistoriaan. Tässä iässä on pakko nähdä vaivaa uusiutuakseen, sillä käsitys siitä että opettaja petraisi luonnostaan kokemuksen kertyessä on puhdasta legendaa.

Yli sata kertaa opettamallani Ge2-kurssilla kahdeksas kerta oli paras, mutta sen jälkeen entropia on syönyt uusimisyrityksiltä terän. Jatkossa toteutan ainoastaan käytännössä toimiviksi toteamiani ideoita yrittämättä toistaa niitä samanlaisina - ja huomaan yllättäen olevani pedagogiikan tuulissa ainakin teoriassa varsin moderni.

Nuorena opettajana 12 vuotta sitten Linnankosken lukiossa apinoin kokeneita kollegoja, ja yritin vääntää itseni väkisin yliopistossa opetettujen pedagogisten virtausten muovaamaan muottiin. Pään hakkaaminen kiviseinään on turruttanut, minkä seurauksena olen ollut Tikkurilan ja Arkadian aikoina opettajana autiosaaren myräkkään jätetty yksinäinen myrskylyhty. Kun satun olemaan lähinnä luonnontieteen opettaja, yritän säilyttää punaisena lankana havainnon jonka monet luonnontieteilijät ovat tehneet pohtiessaan oman valintansa perimmäistä syytä.

Kun ihminen päätyy samaan tulokseen kahta tai useampaa toisistaan täysin riippumatonta reittiä, sykähdyttävä kokemus vastaa lähinnä uskonnollista kokemusta, jota on vaikea kuvailla ulkopuoliselle. Mitä kauempana johtopäätös on ajan vallitsevasta käsityksestä, sosiaalisen ympäristön odotuksista ja omista asenteista, sitä voimakkaampi elämys on.

Hurjinta on jos useiden mutkaisten reittien solmukohdasta löydetty johtopäätös vastaa kysymykseen jota ei ole edes kysytty. Tällainen elämys ei tule koskaan olemaan jokapäiväistä lukiossa, mutta niille onnekkaille jotka sen saavuttavat se palauttaa uskon yhteiseen todellisuuteen, joka on - sumeana mutta kuitenkin - mahdollista havaita.

Ja siihen ettei maailmaa voi ymmärtää ilman luonnontieteellistä tietoa, eikä ideologioiden välinen taistelu ole tie kohti parempaa. Kun nousin sijaltani hakeakseni lisää kahvia, persletti otti hatkat, ja ankkuroi itsensä ruovikkoon. Ajattelin sen pysyvän aloillaan, ja hain saunan eteisestä uuden, vihreän. Paarmaa Moyon kirjalla haastaessani vihreäkin teki saman tempun.

En jaksanut enää kiivetä takaisin mökille. Istuin tietäväisen näköisenä kuivuneessa guanossa, ja uskottelin itselleni ymmärtäväni jotain globaalista taloudesta. Persletit kelluivat ruovikossa sopuisasti rinnakkain. Kahlasin hakemaan alustat vaikka kivet livettivät. Vihreällä istui kolme lummenälvikästä, keltaisella ei yhtään. Heitin alustat uudelleen neustoniksi, ja odotin viisi minuuttia. Nyt vihreällä oli kaksi nälvikästä, keltaisella ei taaskaan yhtään. Kokeilin vielä kolmannen kerran.

Kymmenen minuutin kuluttua vihreän päällä nökötti seitsemän lummenälvikästä, keltaisella ei ainuttakaan. Luulen kaikkien asiantuntijoiden pitävän haihtuvia kemiallisia yhdisteitä lummenälvikkäiden keinona löytää lumpeen- tai ulpukanlehtiä.

Olin parin vuorokauden sisällä lukenut kaksi artikkelia ja yhden lehtiuutisen, joissa tutkijat näyttivät pitävän tällaista hypoteesinmuodostusta edeltävää havaintoa tieteellisenä tutkimuksena.

Dunbarin näkemyksen mukaan sosiaalisuus on ominaisuus joka eniten erottaa ihmisen muista eläimistä. Ihmissuhteiden hallinta on monimutkaista, joten sitä varten on kehittynyt laskukone, ihmisaivot, jotka sivutuotteena kykenevät myös muihin laskutoimituksiin - soittamaan selkäpiitä värisyttävästi viulua ja rakentamaan älypuhelimia. Aivot ovat kehittyneet miljoonien vuosien aikana käsittelemään korkeintaan heimoyhteisön tyypillisen koon, korkeintaan ihmisen väliset suhteet.

Nyt on ajautuneet muutamassa sadassa vuodessa sosiaalisen yltäkylläisyyden maailmaan, jossa voi helposti morjestella, halailla ja kehua tuhansia ihmisiä päivässä. Sosiaalisuuden laskukone kaatuilee samalla kun valuutta itse kärsii hyperinfaatiosta.

Jostain syystä kuluneena keväänä on äidytty paheksumaan arvojen jamaa. On puhuttu ahneuden, kilpailun, ääriliberalismin ja rahan vallan lisääntymisestä. Kaikki nuo ovat kuitenkin vain ihmisenä olemisen välineitä tai sivutuotteita, eivätkä luultavasti edes lisääntymään päin. Ne jotka puhuvat arvojen kovenemisestä ovat oikeilla jäljillä, mutta eivät luultavasti ymmärrä todellista syytä: Maantiede ei enää sido.

Ei ole pakko olla väleissä kyläläisten kanssa, kyllä maailmalta aina kavereita löytyy. Ystävyys on saanut uusia merkityksiä ja ihmissuhteita kuvaavia käsitteitä on lanseerattu. Ihmissuhteiden sijaan on helpompi puhua kontakteista jotka on helposti vaihdettavissa paremmin markkina-arvonsa säilyttäviin.

Kuulin tänään pätkiä kolmesta keskustelusta. Kaksi siideripissistä paheksui toisen serkkua joka oli heivannut tämän Facebook-kavereistaan. Tytöt päätyivät toisiaan usuttaen molempia tyydyttävään loppulauselmaan: Kostoksi päätettiin poistaa tytön kaverilistalta hyödyttömän serkun sisko - menköön kerralla koko suku.

Kolme hieman vanhempaa naista vaati marketin edustalla työpaikkademokratiaa tositeeveestä opituin keinoin: Radiossa kehotettiin lähtemään parisuhteesta nykyistä hanakammin.

Kannustettiin pakenemaan jos toinen on pahis - ärjyy, tulee uhkaavasti kohti tai ei tottele. Ihmisistä voi valita rusinat ja heivata haasteelliset. Ihmistä ei tarvitse sietää silloin kun hän ei ymmärrä olla hyödyllinen. Dunbarin luku on tasapainossa, mutta jokainen hylätyksi tulemisen tunne repii enemmän kuin uusi kontakti hellii. Tuntevista tulee riekaleita ja haarniskaan verhotut pyörittävät maailmaa. Jos tällä tiellä jatketaan, pian Supokin heittelee Agrimarketin ja K-maatalouden asiakkaita seinille, kuuntelee ansaristien puhelut ja takavarikoi agronomien läppärit.

Minussa tällainen pässinpäisyys nostaa aggression. Käytännössä sata prosenttia ihmisistä on aivan normaaleja hyväntahtoisia eleskelijoitä, jotka viihdyttävät aikansa kuluksi itseään ja muita. Hurjimmat näistä keksivät touhutessaan omituisia asioita. Vaikkapa sellaisia kuin kännykkä, laite jota voi myydä satoja miljoonia kappaleita ja ylläpitää maksetuilla kymmenyksillä kokonaista kansantaloutta. Kun aikanani suunnittelin opaskirjaa näille nuorille luonnontutkijoille, tuleville artturi-iivareille, leenapaloteille ja vilhoväisälöille, törmäsin eettiseen muuriin: Saisivat reppanat pellavapäät Glock 17 piipun ohimolleen.

Ja pian sama ohjeistus koskee myös puutarhaharrastusta? Osta lannoitteesi verkosta pienissä erissä, ja nouda tuotteet peräsuolessasi kuljettaen, mieluiten öisin? Minä aloitin jo diilerinä. Toin Varanginvuonolta kajavanguanoa kengänpohjissani. Pari reissua Ekkerøylle riittää tömäkkään jysäykseen. Sekä peruskoulun että lukion opetussuunnitelmissa korostetaan yhä enemmän tiedelukutaitoa. Sitä että viimeistään ylioppilaana nuori ihminen ymmärtäisi edes jotain siitä mitä tiedemaailma median yksinkertaistamissa uutisissa yrittää kertoa, ja osaisi suhtautua siihen kriittisesti.

Tieteessä on tahallaan tai tahattomasti tuloksiaan vääristeleviä koulukuntia, ja ideologiat jylläävät yhä voimakkaammin, joten maailmankuvan rakentajan on oltava taitava suodatin. Opettajat ovat ottaneet tavoitteen tosissaan - tälläkin hetkellä ajatus hakee kuumeisesti sopivia käytänteitä sadoissa suomalaisissa koululuokissa. Vaan eipä tarvitse kuin katsoa Telkku. Eräänkin roskalehden uutisentapainen kertoo tutkimuksesta jossa on selvitetty poikien koulupudokkuuden syitä. Vieressä on interaktiivinen äänestys jossa rahvas voi kertoa miten asia on.

Ja eikös jo keskusteluissa viitata tähän äänestystulokseen auktoriteettina! Ja kun Tatu Vanhanen kertoo Tieteessä Tapahtuu -lehdessä älykkyyseroista, kaikenmaailman janitoivolat ja pääkirjoittajat julistavat suureen ääneen - ilman ensimmäistäkään näyttöä - että tällainen ajattelu pitäisi kuohita.

Paradoksaalisesti näiden mutuunsa totuutensa perustavien näkemykseen sisältyy 1 se että yksittäisissä yksilöissä havaitut piirteet voidaan yleistää kaikkiin näiden yksilöiden kaltaisiin, ja 2 se että yksilöiden ominaisuudet oikeuttavat syrjintään.

Eivät yksittäisistä havainnoista johdetut mielipiteet saa hetkauttaa kun vastassa ovat tutkimustulokset. Jos tieteellinen tulos epäilyttää, osoitetaan tutkimuksen virheet, tehdään uusi tutkimus, tai laaditaan aiempien tutkimusten perusteella usein hapuileva meta-analyysi.

Siitä vaan keräämään aineistoa, ja osoittamaan tulokset vääriksi. Veikkaan periytyvyyspuolta heikoimmaksi kohdaksi. Sinne pipetin ääreen tarvittaisiin Jani Toivolan kaltaisia älykköjä. Ei ehkä niinkään suoltamaan toimittajien kerjäämää soopaa iltapäivälehdissä. Kun pari vuotta sitten vertailimme biologian kurssilla kovakuoriaisyhteisön monimuotoisuutta pellolla ja metsässä, saimme pyydyksiimme yhden koppiksen pellolta ja kolmisenkymmentä kymmeneen lajiin kuuluvaa yksilöä metsästä.

Kun raportissa vertailtiin monimuotoisuutta, yhden ryhmän johtopäätös oli: Päädyimme keskusteluissamme kuitenkin siihen että koppisyhteisö on monimuotoisempi pellolla, koska pelto on aurinkoisempi ja muutenkin viihtyisämpi paikka". Yritä tässä suoriutua tiedekasvatuksesta kun interaktiivinen ajan henki vesittää kaiken.

Minulle on jäänyt erityisenä mieleen Barashin Ideas of Human Nature; From The Bhagavad Gita to Sociobiology , missä hän käy läpi kaikkien ihmiskunnan merkittävimpien uskontojen ja filosofioiden ihmiskuvat alle sivun pokkarissa. Lukijana minua pelotti Barashin puolesta, sillä tiedän miten silmittömällä apinan raivolla ja verenhimoisina ihmiset puolustavat oman ideologiansa tahrattomuutta, ja omaa oikeuttaan totuuteen.

Helpottuneena olen sittemmin pannut merkille Barashin uran jatkuvan, mutta köyhempien teemojen äärellä. Kun noin vuosi sitten huomasin Barashin kirjoittaneen vaimonsa Judith Eve Liptonin kanssa kirjasen ihmiskuvaa suppeammasta, mutta jos mahdollista kiehtovammasta aiheesta, aloin valuttaa kuolaa. Kirjassa on näistä omiksi kappaleikseen on erotettu kuukautiset, kätketty ovulaatio, rinnat ja muut kurvit, orgasmi ja menopaussi.

Kirjoittajat ovat tietoisia kohteensa tutkimisen vaikeudesta, ja siitä seuraavasta johtopäätösten hataruudesta. Siksi he myöntävät mukisematta kirjoittavansa pilkatuista just-so -tarinoista. Käsitettä on käytetty vallitsevasta teoriasta loogisesti johdetuista, mutta empiirisesti vaikeasti tutkittavista hypoteeseista joita jotkut ovat erehtyneet pitämään tieteellisenä tietona, toiset jopa totuutena. Yrjö Kivimies on kääntänyt Rudyard Kiplingin kirjan Just So Stories veikeiksi tarinoiksi, mutta käytän tässä kömpelömpää ilmaisua noin-vain.

Havahduin kyttäämään näitä eräässä Joensuun yliopiston biologian laitoksen laudatur-seminaarissa, jossa esiteltiin sivulauseessa hurja tulos: Tulos oli korrelatiivisesti selkeä, ja evoluutiobiologisesti johdonmukainen, mutta oliko hypoteesi muotoiltu muotitieteen hypessä leijuen?

Onko kalasääsken aisteilla edes mahdollista saada uskottomuus selville? Onko luonnonvalinta riittävän vahva tällaisten ominaisuuksien syntyyn sääksen elämää pyörittävien vuorovaikutusten verkossa? Silti, kuten Barash ja Lipton korostavat, nämä tarinat ovat tieteen edistymisen ehto.

Sääksitutkimusta kritisoinut professori Heikki Hyvärinenkin valisti viestinnän seminaarissa, että parhaat tutkijat ovat niitä joilla on hurjimmat hypoteesit. On töppöjen toimittajien tai umpitampion yleisön häpiä jos tietoa toistaiseksi pidetään lopullisena totuutena.

On ylipäätään häpiä jos joku uskoo totuuteen. Keskimäärin 28 vuorokauden välein ihmisnaaraan kehossa tapahtuu solumurha. Jos alkion kehitys ei ole alkanut, progeteronihormonin voimalla kohdun limakalvoa ylläpitävä keltarauhanen surkastuu, minkä seurauksena limakalvon kiekuraiset verisuonet kuristuvat, ja limakalvo kuolee tuskaisesti hapenpuutteeseen. Limakalvon raadon roippeet sylkäistään kohdusta runsaan verenvuodon huuhtelemana, ja uusi limakalvo alkaa rakentua viivytyksittä.

Vastaavaa tavataan muiltakin nisäkkäiltä, mutta ei yhdeltäkään toiselta lajilta näin voimakkaana. Lähes kaikilla menstruoivilla nisäkäslajeilla limakalvo imaistaan lisäksi takaisin kehon käyttöön, joten kuukautisvuotoa voidaan pitää ainoastaan ihmisen ja muutaman muun nisäkkään ominaisuutena. Maalaisjärkiselle kuukautisvuoto tuntuu tuhlaukselta, sillä etenkin puutteen aikoina menetetty raudan, muiden ravintoaineiden ja energian korvaaminen saattaa olla mahdotonta.

Barash ja Lipton ottavat analyysissään huomioon myös sen ettei kuukautista silti tarvitse olla adaptiivista hyötyä: Parhaassakin tapauksessa nainen on kuitenkin kokenut yli sadat kuukautiset elämänsä aikana, joten on vaikea uskoa hyödyttömän, mutta tuhlailevan ominaisuuden säilyneen. Mitä hyötyä kuukautisvuodosta siis on? Ja miksi juuri ihmisellä? Barash ja Lipton tarjoavat tuhlauksen selitykseksi viittä hypoteesia.

Ennen Tampaxin ja Vuokkosten aikaa kuukautiset on saattanut olla huomattavasti nykyistä luettavampi ominaisuus. Hypoteesi törmää kuitenkin melkoisiin loogisiin ongelmiin, sillä kehon sisäiseen viestintään raskaus ei ole käynnistynyt luulisi löytyvän parempiakin keinoja, muille naisille on tarpeetonta kertoa uudesta kilpailijasta, eikä miehillekään liene syytä kertoa vaiheesta jolloin kala ei liiku eikä käy pyydykseen.

Barash ja Lipton suhtautuvat omituisen optimistisesti 2 puhdistushypoteesiin, vaikka tätä vastaan on paljon empiiristä näyttöä. Hypoteesin mukaan kuukautiset ovat keino poistaa esimerkiksi siittimen tai siemennesteen mukana ohi puolustuksen päässeitä mikrobeja tärkeästä elimestä.

Vastoin hypoteesin oletuksia kuukautiset eivät ole tyypillisiä mikrobeja holtittomasti levittäville promiskuiteettisille lajeille, eikä ehkäisypillerien, nälän tai harjoituksen aiheuttaman alhaisen rasvaprosentin takia väliin jääneet kuukautiset tunnu lisäävän infektioalttiutta. Ja miksi juuri ihmisen kohtu niin pahasti pasiliskoilla saastuisi? Tähän kysymykseen ei vastaa moni muukaan selitysmalli, ei edes puhdistushypoteesia kritisoineen antropologi Beverly Strassmannin vaihtoehto: Strassemannin mukaan limakalvon ylläpitäminen tyhjän panttina on kalliimpaa kuin uuden rakentaminen.

Vaikka kohdun limakalvo on melkoinen energiasyöppö, ei ihmisnaaras ole tässä suhteessa mitenkään erikoinen. Ja miksei vain vähennetä huoltoa väliaikaisesti kohtu seisontavakuutukseen tai tiivistetä ovulaatioväliä?

Parhaat hypoteesit Barash ja Lipton säästävät loppuun. Jos munasolu ei kykene tunkeutumaan kohdun limakalvoon tai vapauttamaan riittävää määrää limakalvoa ylläpitävää HCG-hormonia, se on syytä huuhdella viemäristä ennen kuin se ehtii kuppaamaan äidistään mehut. Kumpikin näistä hypoteeseista selittää myös kuukautisten ainutlaatuisuuden ihmisellä. Näkyvät kuukautiset kehittyisivät neljännen hypoteesin mukaan siksi vain suuriaivoisille lajeille. Koska ihmislapsi vaatii syntymänsä jälkeen poikkeuksellisen paljon vanhempiensa resursseja, on myös testaaminen paikallaan juuri ihmisellä.

Molemmat hypoteesit ovat, ja tulevat olemaan vielä pitkään noin-vain-tarinoita, mutta Barash ja Lipton luottavat kilpailuhypoteesiin. Kuukautiset olisi siis äidin keino tarkastaa onko rakastettavaksi ilmoittautunut lapsi rakastamisen arvoinen. Toinen ihmisen lisääntymisbiologinen erikoispiirre on ilmiönä yksinkertaisempi, mutta siihen vastaaminen saattaa olla jopa kuukautisten ongelmaa vaikeampaa. Kun nainen tuottaa munasolun lisääntyäkseen, miksi ihmeessä hän ei tunnu viestivän miehille milloin hedelmöittyminen olisi mahdollista.

Ihmisnaaraalta puuttuu siis näkyvä kiima. Ja vaikka jotkut naiset kertovat tuntevansa ovulaation, suurin osa naisista kätkee se itseltäänkin. Tähän niin sanotun kätketyn ovulaation ongelmaan Barash ja Lipton löytävät tupun selityksiä, kaikki evoluutioteorian hatusta rempaistuja noin-vain-tarinoita. Kätketyn ovulaation käsite on saamassa selkäänsä uudemmilta tutkimuksilta. Jo melko iäkkäät tutkimukset ovat paljastaneet miesten aistivan ovulaation tietoisuuden ulkopuolelle jäävin hajusignaalein.

Kun miehet saavat haistella kuukautiskierron eri vaiheissa olleiden naisten käyttämiä valkoisia t-paitoja, miehet kertovat pitävänsä paidoista jotka ovat verhonneet ovuloivia neitoja. Uudemmat tutkimukset ovat lisäksi paljastaneet naisten käyttäytymisen muuttuvan huomattavasti ovulaation aikaan. Naiset käyttävät silloin paljastavampia ja seksikkäämpiä vaatteita, suosivat miehissä maskuliinisempia piirteitä, puhuvat sujuvammin ja luovemmin, roikkuvat enemmän kumppanissaan, haistavat paremmin, kiinnittävät enemmän huomiota sekä miesten että naisten viehättäviin kasvopiirteisiin ja käyttäytyvät levottomammin.

Jos nainen käyttää ehkäisypillereitä, näillä muutoksilla on taipumus lieventyä, tai kadota kokonaan. Oikea kysymys ei siis liene, miksi ihmisnaaras kätkee ovulaationsa, vaan miksi hän ei mainosta sitä yhtä selvästi kuin useimmat muut nisäkkäät. Miksi naiset eivät kulje ovulaation aikana ahteri pystyssä, pylväitä puskien ja kumeasti mouruten. Miksei naisten ahteri muutu ovulaation aikaan hohtavaksi pinkiksi palloksi?

Barashin ja Liptonin pohdinnoissa vain vaatimaton vihjailu ovulaatiosta hyödyttää ihmisnaaraita koska: Näiden erittäin vaikeasti testattavien ja toisistaan erotettavien hypoteesien lisäksi Barash ja Lipton tuovat mukaan myös yllättävän näkökulman: Ihmisellä synnytys on poikkeuksellisen vaarallinen, ja synnytyksen jälkeiset vuodet äideille raskaita. Ne esiäitimme jotka ovat kätkeneet ovulaationsa itseltään, ovat päätyneet useammin raskaaksi kuin ne jotka ovat pelänneet ovulaation aikana.

Samankaltaisen päänsärkyhypoteesin mukaan munasolu on hedelmöittynyt useimmin niillä jotka eivät ole tienneet milloin päätä pitäisi särkeä.

Luku kätketystä ovulaatiosta on tämän kirjan puuduttavin osa, joten annoin itselleni vapauden lukea rivien välejä. Niissä Barash ja Lipton tuntuvat tunnistavan eron lisääntymisen ja seksuaalisuuden välillä. Seksuaalisuus on kehittynyt evoluution myötä lisääntymisen ehdoilla, mutta sosiaalisen ympäristön monimuotoisuus on pakottanut sen hermeettiseksi moskaksi, ellei peräti lekaksi. Kun sellaisella mäiskii pientä dyckert-kantaista lisääntymisen naulaa, herää helposti epäilys siitä onko lisääntymisellä ja seksuaalisuudella enää juurikaan yhteistä.

Luulen Barashin ja Liptonin piilottaneen kirjansa rivien väliin varovaisen viestin niille joiden mielestä homoseksuaalisuus, biseksuaalisuus, pedofilia, koprofilia, nekrofilia tai filosofia olisivat lisääntymisbiologiasta johdettavia luonnonvastaisia seksuaalisuuden irvikuvia.

Ne ovat vain seksuaalisuuden muotoja. Tässä ja nyt päätetään, ovatko ne hyväksyttäviä juuri meidän yhteisössämme. Tai ovatko ne oikein tai väärin. Sillä saavutetaan kelpo kelpoisuus. Rinnat ja muut kurvit. Kurveissa tutkijoita on kiinnostanut eniten vyötärön ja lantion suhde.

Kulttuurista riippumatta miehet pitävät viehättävimpinä naisia joilla tuo suhde on 0. Hienoista kulttuurista vaihtelua sentään on: Pienempikin suhdeluku miehiin uppoaa, mutta näyttää daami huteralta, suurempi taas on liian maskuliininen. Kuinka ollakaan, miesten suosima vyötärön ja lantion suhde näyttää olevan terveyden ja hedelmällisyyden merkki. Hurjimmissa tutkimissa luvun on todettu vaikuttavan myös jälkeläisten älykkyyteen. Lantion seudun rasvat saattavat olla tutkijoiden mukaan tämän syy: Toisaalta voidaan myös spekuloida seksuaalivalinnalla, mikäli mitattu älykkyyden korkea periytymisaste pitää paikkansa ja ampiaisvyötäröisten ympärillä pörrää äijää, joten he pääsevät valitsemaan massasta fiksuimmat lastensa isiksi.

Vyötärönseutua omituisempi piirre ihmisnaaraissa ovat litteärintaisillakin muihin nisäkkäisiin verrattuna melkoiset rasvapallukat jotka ympäröivät maitorauhasia. Rasvaa tarvitaan luonnollisesti maidon tuotantoon, mutta ei sellaista määrää, eikä ainakaan imetysaikojen välillä - imeväinen ei D-kupista juo. Sir Alister Hardyn lanseeraama ja myöhemmin Elaine Morganin puolustama vesiapinahypoteesikin selitys rinnat ovat lapsen kahvat tai kellukkeet äidin kahlaillessa matalassa vedessä on kuitattavissa hymähdyksellä, sillä ihmisen vetisestä esihistoriasta ei ole näyttöä.

Rinnat ovat siis joko miestä tai naista itseään varten. Barash ja Lipton päästelevät räkäisiä purskahduksia muistellessaan rasvaista hiustupsuaan kaljulleen kääntäneen popularisaattori Desmond Morrisin jota jossain kuvattiin ilkeästi, mutta tirskahtelua minussakin aiheuttaen viagraa yliannoksen nielleen näköiseksi itsevarmaa hypoteesia rinnoista: Tälle ei löydy vertailevasta tutkimuksesta tukea, eikä hypoteesi muutenkaan oikein istu nykykäsitykseen ihmisen evoluutiosta.

Koska rinnat saattavat olla ennemminkin riikinkukon pyrstöön verrattava ornamentti, Barash ja Lipton löytävät niille melkoisen määrän uudempien seksuaalivalinnan teorian mukaisia selityksiä.

Rinnat saattavat olla myös miehille suunnattu merkki raskauteen ja imetykseen käytettävissä olevista resursseista. Vaikka maidontuotannon näkökulmasta on vaikea selittää runsasta rasvaa, rinnat saattavat kertoa imetyspotentiaalista, sillä suurin osa luonnonkansojen hedelmöityksistä tapahtuu imetysaikana rintojen ollessa vielä turvonneina. Raskausaikana kehittynyt ärsyke olla eräänlainen peukalosääntö joka pistää miehet tuntemaan vetoa rintoihin naisen kaikissa elämänvaiheissa. Barash ja Lipton pitävät rintoja mieluummin kuitenkin ylinormaalina ärsykkeenä tai ornamenttina, josta ei ole välttämättä seurannut ekologista valintaetua.

Rinnat saattavat olla miesten keino arvioida naisten lisääntymispotentiaalia riittävän suuret vaan ei vielä riippuvat rinnat kertovat hedelmällisyydestä , ja helpoiten tämä on saattanut onnistua suuremmista rinnoista. Suuret terhakat rinnat saattavat olla myös miesten keino arvioida puolisoehdokkaansa symmetrisyyttä siihen eivät sairaat kykene , tai kääntäen, naisten keino vaikeuttaa arviointia rantapalloissa millin heitto ei näy. Varteenotettavimmat hypoteesit kumpuavat kuitenkin kahdesta vallitsevasta seksuaalivalinnan teoriasta: Fisherin pakomallista ja Zahavin haittaperiaatteesta.

Ensimmäisestä Barash ja Lipton käyttävät Weatherheadin ja Robertsonin seksikkään pojan hypoteesiksi kutsuttua versiota — jota tässä yhteydessä voidaan kutsua vaikka naitavan tyttären hypoteesiksi. Jos suuremmista rinnoista on ollut varhaisemmassa vaiheessa vaikkapa ekologista valintaetua, ja koiraat ovat suosineet suurempirintaisia puolisoita, seuraavaan sukupolveen on periytynyt suurempi rintojen koko naarailla ja suurien rintojen suosiminen koirailla.

Näemme ympärillämme suuria rintoja, koska näitä suosineiden koiraiden tyttäret ovat kelvanneet paremmin sulhoehdokkaille. Zahavin haittaperiaatteen mukaan seksuaalivalinnassa kehittyy puolestaan ominaisuuksia joista on kantajalleen haittaa. Suurista rinnoista epäilemättä on — olkoon todisteena vaikkapa urheiluliivien markkinarako.

Mies joka valitsee suuririntaisen naisen, valitsee samalla terveen ja vahvan, sillä heiveröiset ja sairaat eivät sellaisten pallojen kanssa pärjää. Haittaperiaate tuntuu järkeenkäyvältä muovisten povipommien suosiota aprikoidessa. Kaksi vedellä täytettyä rantapalloa keikkuu luonnonlakeja uhmaten ampiaisvyötärön, pitkien ruipeloiden säärien ja stilettikorkojen kannattelemana. Kävelevät omin jaloin, eivätkä vaikuta edes uupuneilta. Miesten orgasmi tarkoitus on itsestäänselvyys: Naisen orgasmin tarkoituksen pohtiminen on sen sijaan vaatinut useiden tutkijoiden elämäntyön ja tuhansia sivuja tekstiä kirjoissa ja tieteellisissä julkaisuissa.

Muutaman näistä tutkimuksista sain tuoreeltaan esiteltäväkseni biologian laudaturopintojen käyttäytymisekologian seminaarissa vuonna Orgasmin ihmeellisyyden sijaan päädyin tosin silloin äimistelemään tutkijoiden motiiveja. Tutkimuksissa pareja laitettiin yhtymään lasiseinäisiin koppeihin, toimintaa seurattiin silmänliikkeen tarkkuudella ja näytteitä otettiin muun muassa yhdynnän jälkeen emättimestä valuvista nesteistä.

Olivatko tutkijat valinneet aiheensa ilman tavanomaista suurempia intohimoja? Myyränpyynti olisi ollut vaihtoehtona, mutta päädyin sitten tähän. Barash ja Lipton aloittavat hypoteesien käsittelyn naurahdellen kepeästi Desmond Morrisin vaakamambohypoteesille: Kirjoittajat kuittaavat tämän toteamalla vain ettei tästä ole näyttöä, mutta palaavat siihen myöhemmin uudelleen viittaamalla tutkimukseen jota minäkin seminaaria varten referoin.

Siinä ulos valuvan siemennesteen määrä oli selvästi pienempi tapauksissa jossa nainen oli kokenut orgasmin. Minusta samantyyppinen, Barashin ja Liptoninkin mollaama petohypoteesi on huomattavasti hölmömpi. Että orgasmi mukamas laittaisi naaraan olemaan hiljaa parittelun jälkeen, ja piilottaisi näin pariskunnan pedoilta herkkänä hetkenään.

Eivätkö naiset mukamas osaa pitää turpaansa kiinni muuten kuin luomurelaksantin avulla? Tai no - jääköön. Tässä kohdin kirjaansa Barash ja Lipton alkavat toistaa itseään; sama hypoteesikehikko kun tuntuu taittuvan pienellä hienosäädyllä useampaan ongelmaan. Orgasmin ongelman yhteydessä Barash ja Lipton nostavat esiin seuraavat varteenotettavat, varhaisempien sivujen perusteella ennustettavat, ja todistusaineistoltaan niukat hypoteesit: Jos minulta kysytään, kannatan näistä hypoteeseista tätä viimeistä.

Empiiriseen aineistoon nojaten, tietenkin. Lopulta tulee aika jolloin ihmisnaaras lopettaa lisääntymisen. Taas kerran törmäämme ominaisuuten jossa ihminen vaikuttaa huonosti suunnitellulta ja tehottomalta kapistukselta. Evoluution ymmärtää parhaiten kun miettii, kuinka moni esiäideistäni ja esi-isistäni on jäänyt lapsettomaksi? Näemme ympärillämme vain ihmisiä joiden esivanhemmat ovat tuottaneet mahdollisimman paljon runsaasti lisääntyviä jälkeläisiä, sisällään geenejä jotka ovat laittaneet heidät lisääntymään.

Miten on mahdollista että kaikki naiset luopuvat lisääntymisestään vapaaehtoisesti kesken kaiken. Meidän pikku Lotan ikäluokasta jo puolet elää yli satavuotiaaksi. On mahdollista että menopaussi on uuden ajan tuote, evoluution sivutuote tai sattuma joka on noussut esiin vasta kun naiset ovat alkaneet yleisemmin elää siihen saakka.

On myös mahdollista että naiset ovat sopeutuneet evoluution kuluessa tuottamaan ennalta määrätyn määrän munasoluja, minkä seurauksena ne yksinkertaisesti vain loppuvat tietyssä iässä. Barash ja Lipton löytävät tähän näennäiseen järjettömyyteen kutenkin myös järjellisiä ja adaptiivisia noin-vain-tarinoita. Useimmat näistä liittyvät ilmiöön joka on silmiinpistävä juuri ihmisillä: Keskeneräisenä syntyvän ja pitkään kehittyvän ihmislapsen hoitaminen vaatii useamman työpanoksen, joten siirtyminen isoäidiksi voi lisätä kokonaiskelpoisuutta.

Iäkkäälle naiselle pariutuminen laadukkaan miehen kanssa saattaa olla hankalaa, ja raskaus ja terveen lapsen synnyttäminen keholle niin hankalaa, että omat geenit siirtyvät ajassa paremmin antamalla tilaa nuoremmille ja siirtymällä lastenhoitajaksi. Vaikka isoäitiyteen liittyville hypoteeseille ei liene kilpailijoita, myös teknisemmät vaihtoehdot on otettava huomioon. Koska sukupuolilla on samat geenit, lisääntymisen ja jälkeläishoidon riuduttamat naaraat saattavat väistyä lisääntymisen näyttämöltä aiemmin kuin samalla perimällä, mutta miellyttävämmässä lisääntymisympäristössä eläneet, helpommalla päässeet koiraat.

Useimmista amerikkalaisista kirjoista poiketen How Women Got Their Curves on erittäin tiivis, ajoittain listamaisuudessaan puisevakin.

Materiaalista ei ole puutetta, minkä seurauksena Barash ja Lipton eivät ole sortuneet täyttämään sivuja monelle kollegalleen tyypillisen darwinistisen evoluution perusteiden jankkaamiseen. Jäin kaipaamaan vain molekyylibiologisten tutkimusten parempaa huomioimista — juuri ne kun lienevät se ainoa tie ulos noin-vain-tarinoiden ikuisesta pyörittelystä.

Jos siitä ylipäätään halutaan ulos. Juuri noiden tarinoiden tähden pidän tätä parhaana lukemistani luvun tiedekirjoista. Harmi että miehen piirteet ovat niin tylsiä. Tämä kirja ei tule koskaan löytämään pariaan. Tämän lastun kuvitus on ensimmäistä kuvaa lukuun ottamatta peräisin pin-upin mestarin Alberto Vargasin pensselistä tai ruiskusta. Ensimmäisen kuvan tekijä jää minulle anonyymiksi. Kirjan kannen skannasin virtuoosimaisuudessani aivan itse. Näin otsikoivat Elina Mäntylä, Tero Klemola ja Toni Laaksonen syyskuussa Oecologiassa julkaistu n, 29 tutkimukseen perustuvan meta-analyysinsä.

Suurin osa tutkimuksista on tehty sulkemalla kasveja linnuille liian pienisilmäisten, mutta hyönteisille sisäänlennettävien verkkojen sisään. Enemmistössä näistä kokeista kasvinsyöjähyönteisten määrä ja kasvien kärsimät vauriot ovat lisääntyneet häkkien sisällä, mikä on lisännyt kasvien kuolleisuutta ja hidastanut joissain tapauksissa niiden kasvua. Lintujen vaikutus siis näyttää syöksyvän kuohuvana putouksena trofiatasoja alas.

Näin, mikäli tutkimukset ovat onnistuneet osumaan satunnaiseen otokseen maailman ekosysteemeistä. En usko tähän, vaan suoritan luulonvaraisen analyysin. Kesän pajututkimuksessa ni suljin häkkeihin kiiltopajuja ja mustuvapajuja. Väkevillä mustuvaisilla ötököitä oli vähän, ja nekin linnuille tympeän makuisia.

Linnut vähensivät siten lehtivaurioita vain kiiltopajuilla. Vaan eivät niilläkään miten tahansa. Sotkin nimittäin 96 pajun tutkimukseni tekemällä myös lannoituskäsittelyn. Lintujen epäsuora vaikutus pajuihin näkyi lopulta vain 12 lannoittamattoman ja häkittämättömän kiiltopajun hitaana kasvuna.

Jälkikäteen asiaa kriittisesti raavittuani nuo pajut ovat tuntuneet omituisilta. Ne kasvoivat yksin ja kituuttaen. Syynä tähän saattaa olla savikumpujen niukkaravinteisuus tai penkan alla käytäviään kaivelleet piisamit. Mutuanalyysi ei piittaa syistä. Vuosina tein koesarjan rauduskoivuilla. Tutkimus oli pari kertaluokkaa pajututkimusta massiivisempi. Häkkikokeessa oli nyt mukana yli istutettua ja luontaisesti kasvanutta koivua, yli neliökilometriä maan pintaa, ja viimeiseen saakka kehitelty koejärjestely.

Tutkimuksessa oli lopulta vain yksi heikkous: Tulos oli kuitenkin harvinaisen selvä ja vielä harvinaisemman tylsä: Tuoreiden kankaiden aukoilla lintujen vaikutus koivujen kasvuun oli olematon, ja pakettipelloilla keskiarvot keikahtivat jopa nurinniskoin. Sekä lintutiheyden nostaminen pöntöttämällä että häkitys tuottivat saman tuloksen. Näin selkeä tulos harmaassa aineessani en osaa olla kysymättä: Houkuttaisikohan tutkijoita sellainen paikka jossa kasvit eivät rehota muutamassa kuukaudessa häkeistä ulos, ja missä ne kasvavat yksikseen?

Pohjoisen pallonpuoliskon talvi alkaa. Privaattikopissa, valvottavana vain yksi yhteiskuntaopin taitaja. Valvoja ei saa tehdä mitään muuta kuin valvoa, joten ajattelen ja kirjoitan pikana piilossa. Vaikkeivät maantieteen kokeen kysymykset laudaturin arvoisesti osuneet, koe on kehittymässä hengeltään juuri sellaiseksi kuin olen toivonut sen kehittyvän. Heti ensimmäiseltä sivulta paistaa syy siihen miksi mantsa on suosikkiaineeni ja biologia pakkopullaa. Biologian koepaperit näyttävät siltä kuin niihin olisi pyyhkäisty krapula-aamun ripuliroiskeet.

Valokuvat ovat jo alun perin surkeita. Ne on usein skannattu epätoivoisesti rikkaantuneilta dioilta ja jätetty viimeistelemättä. Lopulta ne on läiskitty paperiin postimerkin kokoisina miten sattuu.

Maantieteen kokeet ovat sitä vastoin olleet koko ainereaalin ajan huoliteltuja. Huolella valittujen kuvien ja karttojen terävyys, kontrasti ja värit ovat kohdallaan. Kuvat ovat isoja, ja siististi sivulle taitettuja. Painotekniikan vaatimuksetkin on huomioitu.

Olen ollut huomaavinani vastaavaa näiden alojen kehityksessä muutenkin. Biologia on rumentunut luonnonhistorian korvautuessa kestävän kehityksen ympäristönsuojelulla ja bioteknologialla. Maantiede on sen sijaan säilyttänyt kauneutensa uuden teknologian voimin - tai siitä huolimatta. Jähmetyin paskahalvaukseen kun jossain ehdotettiin maantieteen korvaamista lukiossa jollain luonnonvaratiedolla.

Tehtäisiin siis terveystiedolle vähintään yhtä ruma toveri. Vietäisiin mahdollisuus hahmottaa maisema puilta. Ettei vain kiireinen ihminen joutuisi miettimään monimutkaisia syy-seuraus-verkkoja, tai spatiaalisen olemisen, kokemisen ja ilmenemisen välisiä suhteita.

Mantsan kokeen toinen ja neljäs tehtävä ovat sellaisia joiden pariin olen opiskelijoita harjoituksissa ja kurssikokeissa usuttanut - kuvien ja karttojen tulkintaa. Kakkostehtävän A-kohdassa tehdään luultavasti rutkasti kahden pisteen arvoisia virheitä. Kuvan esittämän laakson pohjalla virtaa kyllä joki, mutta laakso ei ole joen tekemä. Laakso on poikkileikkaukseltaan U: Nelostehtävä vaatii oppikirjanoppineisuuden sijaan ajantasaista yleissivistystä.

Siinä pärjää jos on sattunut lukemaan nurmijärveläisen Matti Vanhasen ja helsinkiläisen Osmo Soininvaaran ajatuksia pääkaupunkiseudun ja Uudenmaan maankäytön tulevaisuudesta. Kaupunkirakenteen hajautuminen, syyt ja seuraukset, yksilön ja yhteiskunnan näkökulmasta. Tässä tehtävässä ei tehdä virheitä, mutta vastaus jää monilla vajaaksi. Mantsan ja kemian kokeiden kaveriksi mukaan tarttui evankelisluterilaisen uskonnon koe.

Kaltaiselleni viilaajalle noin avoimiin kysymyksiin vastaaminen olisi sietämätön piina. Valaise vastaustasi erilaisin esimerkein. Pohdi median etiikkaa kristillisen ihmiskäsityksen valossa. Valaise vastaustasi ottamalla esimerkkejä eri viestintävälineistä. Oppikirjaa ulkomuistista kelatenko noissa päätetään milloin valaiseva länkätys piisaa?

Annetaanko pisteet mielipiteiden määrän ja paskanjauhannan pituuden perusteella kuten harvoissa suorittamissani humanististen alojen tenteissä? Kolmen sivun skeidan jälkeen paperin alalaitaan kirjoitetaan Erinomaista pohdintaa ja pudotellaan täydet pisteet.

Piilotin uskonnon kysymykset paperipinon alle sillä kolmoskysymykseksestä noussut stereotypia aiheutti mielipahaa. Amerikkalaisen feministi- ja ekoteologi Sallie McFaguen mukaan Sallie on määritelty kolmella sanalla jotka nostavat karvani pystyyn. Kuvittelin ihmisen joka raivaa kyynärpäät viuhuen, aidat ja männynkävyt ryskyen, lasittunein katsein tiensä kohti pistemäistä pakkomiellettään, Sallien ainoaa totuutta. Tällaisesta mielikuvasta sivistyneet filosofit luonnollisesti suivaantuvat, ja älähtävät kaikkien tieteenalojen toimivan näin - erityisesti sellaisten joissa luonnontiede tuodaan ihmisten maailmaan.

Evoluutiopsykologia lienee tällaisista vihatuin esimerkki. Minun tajuuni ei vaan millään uppoa se, miten evoluutiopsykologia voisi olla samalla tavalla pakkomielteiden kiskoma, kuin vaikkapa poliittisista päämääristä avoimesti ponnistava feministinen naistutkimus. Ihmisen käyttäytymistaipumuksiin vaikuttavien perintötekijöiden frekvenssit muuttuvat ajan myötä muuttuvissa ympäristöoloissa ja yhteisöissä yhtä vääjäämättömästi kuin omena putoaa Newtonin päähän.

Jos näin ei, sille pitäisi löytää mekanismi. Epämääräisten käsitteiden, retoriikan ja auktoriteettien taakse piiloutuminen ei auta. Mekanismeja, ja esimerkki siitä miten nämä mekanismit kumoavat perintötekijöiden matkan ajan virrassa tai niiden ilmenemisen ihmisyhteisöissä. Ymmärrän hyvin miksi itsestäänselvyydet on kyseenalaistettava. Miksi Sallie McFague haluaa tulkita Jeesuksen puheiden konservatiivien tulkinnat negatiiveiksi kääntäen. En sen sijaan ymmärrä miten joissakin norsunluutorneissa voidaan päättää ettei auto putoa mereen jos sen ajaa laiturilta.

Pääsen opettamaan ympäristöekologian kurssille miten tutkimusta tehdään. Omaa tutkimustani käytän tietysti esimerkkinä. Ei pääse ihminen itsestään. En saa niistä kolmen listaa. En viiden, en kymmenen, en sadan.

Viiden epäonnistuneimman listaan ei ole riittävästi edes ehdokkaita. Onnekseni Kati saapui selkäni taakse, ja osoitti oitis oman suokkinsa: Raajalastun oli tarkoitus olla ajankohtainen tiedepoliittinen kannanotto, mutta piilotin aiheen niin syvälle punoksiin etten löydä sitä enää. Olkoon siellä, mennään näillä. Jalkoihinsa hän ei ole sujauttanut vauhdikkaita räpylöitä, vaan uimiseen hyvinkin epäkäytännöllisen oloiset remmipiikkarit. Seitsentuumainen neulakorko nostaa hänet varpailleen, honkkelonoloiseksi hujopiksi.

Naapurin autotallin seinällä krominkiiltoiseen customiin nojailee tyttö samankaltaisissa pukimissa. Ja maailman autotalleissa San Franciscosta Ulan Batoriin. Ilmiön voisi selittää kulttuurisesti: Memetiikka on kulttuurin selittäjänä varsin hatara. Muut kulttuurideterministiset selitykset eivät selitä oikeastaan mitään, ja ovat vielä läpeensä puiseviakin, joten on aihetta tarkastella säärten säihkeen salaisuutta koko mitaltaan, lumpiosta kantapäähän. Säärten ärsyke on muovautunut ilmeisen yksinkertaiseksi, sillä säärille kuolaavan miehen mieltä pystyy näköjään puijaamaan.

Piikki kantapään alla luo illuusion pidemmästä raajasta, samalla kun nilkan asento pyöristää pohjetta saaden säären näyttämään luomulta. Siro kenkä tai pelkän koron sidonta nilkkaan nirunaruin korostaa vaikutelmaa.

Olemmeko me miehet näin yksinkertaisia? Mutta miten tällaiseen on evoluution taipaleella taaperrettu? Miten säihkysääristen blondien piikkareille nesteitään valuttavat tampiot äijät muka voisivat kantaa ylivertaisesti hedelmää?

Yksinkertaisin selitys lienee jalkojen pituuden suora vaikutus elinkelpoisuuteen rimpat ovat saattaneet kiitää savannilla sähäkämmin leijonaa pakoon tai hedelmällisyyteen pitkien jalkojen tiedetään korreloivan lapsuuden hyvinvoinnin kanssa, joten jalakkaiden tätien muukin kroppa saattaa olla säästynyt puutteen ja ankeuden aiheuttamilta vaurioilta.

Lyhytkinttuiset ovat myös alttiimpia vaivoille, kuten sydän- ja verisuonisairauksille, sekä kakkostyypin diabetekselle, joten pitkäsääriset ovat sekä terveempiä äitejä että terveempien geenien lähteitä miesten jälkeläisille.

Jalkojen suhteellinen pituus on luonnollisesti suorassa suhteessa myös kokonaispituuteen, mikä puolestaan selittää nyky-yhteiskunnassakin erittäin vahvasti sosio-ekonomista asemaa.

Valitsemalla pitkän kumppanin ja samalla hänen säihkysäärensä miehet ovat siis valinneet lihapatojen äärelle pääsevän äidin lapselleen. Viimeaikaiset tutkimukset kuitenkin viittaavat siihen, ettei naisen kokonaispituus ole miehiä kiinnostava ominaisuus. Naisen pitäisi olla mieluummin lyhyt, hoikka, rintava ja pitkäjalkainen suhteessa selän pituuteen.

Taustalla saattaa olla myös fisheriläinen prosessi, jossa hieman tavallista pidemmillä säärillä on ollut alun perin edellä kuvatun kaltainen vaikutus kelpoisuuteen, vaan ei ole enää. Pitkiä sääriä valinneet miehet ovat saaneet aikojen alussa paljon pitkäsäärisiä tyttöjä, ja poikia jotka pitävät pitkistä sääristä. Koska molemmat ominaisuudet ovat sukupolvi sukupolvelta runsastuneet, sääret ovat kehittyneet pidemmiksi ja miesten hinku pitkiin sääriin yltiöpäiseksi. Tykätty ominaisuus ja tykkääminen kulkevat Ronald Fisherin mallissa käsi kädessä, kunnes luonnonvalinta valjastaa päättömän touhotuksen.

Vastaava oravanpyörä saattaa olla nähtävissä myös rintojen evoluutiossa — mikään ei tunnu olevan miehille liian suurta, vaikka pameloiden selkäranka roikaa. Zahavilaisen haitta-ajatteluun nojaava selitys kääntää ilmiön nurin kurin. Kenelläkään ei ole 48 tuntia vuorokaudessa. Tämä on Kauniit ja Rohkeat TV-sarja yhdessä ihmisessä ja neljässä vuodessa! Hyvin ehtii, kun on 8 tuntia päivässä -duuni, eikä lapsia eikä juuri harrastuksiakaan, paitsi jooga ja meditaatio. Mutta olet tietysti oikeutettu mielipiteeseesi, sai hymyn kasvoilleni - kiitos siitä!

On aina yhtä ällistyttävää ja vähän imartelevaakin lukea, miten mun elämä voi jonkun mielestä olla niin saippuasarjamaista, että sitä ei uskota todeksi. Mä mikään johdon sihteeri ole No oikeastaan ajattelen sen niinpäin, että koska suurin piirtein kaikki on mitä todennäköisimmin totta, miksei olis?!?

Nörttipojan kanssa oli söpömpää ja intensiivisempää, näin se nyt vain on. Ei sille mitään voi, eikä kenenkään bloggaajan tehtävä nyt todellakaan ole minun viihdyttämiseni.

Maailman veriset konfliktit ja pakolaiskriisi ei nyt vain ole millään asteikolla "jänniä" asioita. En tiedä, viittaatko viihdyttämisellä itseesi, vai puhutko ns.

Omaan elämänsä "viihdytysarvoon" voi itse vaikuttaa! Olen kanssasi samaa mieltä, että Nörttipojan kanssa oli söpömpää.

Mutta silläkin jutulla oli elämänkaarensa, johon en valitettavasti voinut itse vaikuttaa. Maailmantilanteesta - tämä on asia, joka on mua itseäni enemmän ruvennut mietityttämään lähiaikoina, siksi se valitettavasti? Mulla on enenevissä määrin yhä pahempi olo tän tilanteen takia.

Ja tavallaan tän blogin ongelma onkin tätä nykyä pikemminkin se, ettei niitä boudoirseikkailuhetkiä nyt ihan hirveän paljon enää olekaan. Ja silloin tulee kirjoitettua milloin mistäkin aiheesta, joka on sit välillä vähän auts. Tähän Puumaan ei uppoa kehut eikä vittuilut, on kuin teflonilla paistais: No kaikki meistä saa kiksinsä eri tavalla.

Toiset fantasio ja toiset kirjoittaa fantasiansa blogiin! Hyvää proosaa, siirry romaanitaiteen puolelle tai etsi romani-rakastaja, saadaan taas uusi tuttavuus listoille? Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön » tästä. Miten saa jännitystä muuten syksyn turruttamaan sunnuntai-iltapäivään? Edellinen juttu Seuraava juttu.

Kommentit Puhelinlinjojen rätistessä kesken puhelun, olen täysin vakuuttunut salakuuntelusta. D Mä voin askarella sulle kin foliohatun! Toivoisin siihen vain yhden antennin. Luen tätä koulussa tunnilla ja enkä voinut välttää ääneen nauramista! Entäs jos olisikin kolme tai neljä antennia?

...

Miehen orgasmi sihteeri turku homoseksuaaliseen

Tietokonehuolto porvoo amatööri pano - Kiruna Youtube vanha mies teinin .. porno pillut märkänä nainen etsii miestä turku sensuelli alastpn suomi orgasmi videot porno seksi ja jousimies jalka fetissi alaston porno sihteeri opisto fleshligh kun nainen ei halua . Mihis se sitten homoseksuaalit tai aseksuaalit laittaa, häh?. huhtikuu Klitoriksen stimulointi on tehokkain tapa saada orgasmi. Homoseksuaalista mustaa miestä tarkoittava erikoistermi group SEX: Ryhmäseksi. 2. kesäkuu Erovie seksifilmit käsityöt runkkaukset cd mies ei kirjautumista . Vantaalta nuoren naisen liivit porno novellit pornokauppa turku vaimo sihteeri ruusu puvussa seksi seura Stripparit orgasmeja seuraa suomalaisia nainti runkkarin nvellit. Hieronta tube pilakuvat puuro englanniksi homoseksuaalisuus.

Miehen orgasmi sihteeri turku homoseksuaaliseen

Tuukka Tomperi, toimitussihteeri, [email protected] Erkki Niiranen, YTL, Turku Muina miehinä Gadamer (onnea satavuotiaalle!) ja kumppanit jossa orgasmi saavutetaan muussa kuin he- Hän totesi, että homoseksuaalit näkevät syr-. Jouko huokaa ja rauhoittuu silminnähden; taisi mies odottaa jotain ihan muuta kysymystä . thailandrooms.net Häilyvä seksuaali-identiteetti Homoseksuaalinen käyttäytyminen itse asiassa .. Jos tähän pystyy, odottaa lopussa jotain jumalaista: täydellinen orgasmi. että edes kiivaimmat kristillisdemokraatit tai perussuomalaisten junttiosasto olisi tavoittelemassa homoseksuaalisten tekojen uudelleenkriminalisoimista.