Mies kiima homoseksuaaliseen kalu kosteana

En ole varma tahdonko enää Lappiin. Vai taionko lumoni kirjoista. Jos en tästä niin laamanni Kemppisen. Ilman tuota yksittäisen tutkija-opettajan kykyä maantiede saattaisi olla maailmanlaajuisesti kanakirpun kokoinen ala, aluemaantieteen opiskelu kun lepää pitkälti hänen kirjoittamansa tiiliskiven varassa. En väitä että olisin sen lukenut, mutta saavutus on melkoinen - onhan aluemaantieteen puisevana roolina kertoa millaista missäkin on. Ja nyt de Blij on hädissään.

Hän pelkää maantieteen kutistuvan oikeasti kanakirpun kokoiseksi. Maantieteen sisältö sai uuden kotinsa social sciences -nimisestä kokonaisuudesta varsin kammottavin seuraamuksin. Koska luonnonmaantiede ei otsikon alle mahdu, maantiede katkaistiin keskeltä kahtia, ja toinen puoli heitettiin laskiämpäriin. Maantieteen arvon on perinteisesti ajateltu piilevän juuri sen synteettisyydessä, siinä että se ulottuu luonnontieteistä ihmistieteisiin, ja hyväksyy joukkoonsa tieteenfilosofiset näkemykset fysikalismista postmodernismiin, joten laskiämpäriin heitettiin sekä pää että sydän.

Elvytysohjelma on käynnistetty, mutta de Blijn antamat esimerkit ovat surullisia: Osa de Blijn esimerkeistä on triviaaleja onko sillä muka merkitystä jos Nixon sotkee Mauritiuksen ja Mauritanian - ne sanat siis? Voidaan tietysti kysyä, onko Irakin sijainti tärkeää. Eikö sotilaallisesta väliintulosta saisi esittää mielipiteensä jos tietää että kyseessä on paikka jossa ihmisoikeudet eivät toteudu USA: Minä en jaksa nyt jaanailla ja venkoilla vaan oikaisen mutkat: Koska de Blijn kirjan nimen väite on ylimielinen, luin kirjaa saaliinhimoisemmin kuin se vanha vastahousu Bibliaa.

On itsestään selvää että heikentynyt kartanlukutaito on maantieteen heiniä, mutta moni muu de Blijn esittelemä teema ei minusta välttämättä tarvitse nimenomaan maantiedettä kehyksekseen.

Ilmastonmuutoksella on spatiaaliset tukijalkansa, mutta kappaleet terrorismista ja Kiinan maailmanvalloituksesta lähentelevät puhdasta yhteiskuntatiedettä. Spatiaalinen ulottuvuus tarvitaan näissäkin, mutta sellainen mahtuisi hyvin niihin sosiaalitieteisiinkin.

Maantiede pääsisi näissä päsmäröimään vain jos de Blij johtaisin luonnon piirteistä yhteiskunnallisia ominaisuuksia, jos hän siis olisi puhdasverinen ympäristödeterministi - mutta ei hän taida sellaiseksi tunnustautua. Ilokseni kirjan toiseksi viimeinen kappale palaa taas puhtaasti maantieteen pariin, Venäjän olemusta kun määrää harvinaisen maantieteellinen piirre: Wilma avautuu pian lukiolaisten valinnoille. Pitäisi miettiä kaukaaviisaasti tulevan lukuvuoden opintoja. Maailma on muuttunut tässäkin parempaan suuntaan, nuorista on tullut suunnitelmallisia ja rationaalisia.

Minulla ei olisi tullut lukioaikoinani mieleenkään uhrata ajatusta syksylle kesäloman alkaessa - kun en ollut selvillä edes kuluvan lukuvuoden menosta. Nyt kun minusta on kasvanut iso, minun pitäisi pystyä vastaamaan järkevästi muun muassa kysymykseen: Fiksu lukiolainen ei tietenkään tuollaista hyväksy, sillä kaikkeen ei ole aikaa eikä voimia, ja olisi vielä se nuoruuskin elettävänä. Joku syy olisi syytä keksiä. Ehkä se vastaus sittenkin löytyy de Blijn kirjasta. De Blij ei ole kauttaaltaan vakuuttava puolustaessaan kirjan otsikkoa hyödyn näkökulmasta, mutta maantieteen merkitystä ylistäessään hän ei kykene piilottamaan innostustaan.

Hänestä on jännää möyhiä maantieteen monimuotoisuutta. Hän puhkuu kuin polvihousuissaan neppisautoradalla. Ehkä koulumaailmassa pitäisi viimeinkin luopua hyödystä yleispätevänä perusteluna.

Matematiikkaan, fysiikkaan ja kieliin se sopii, moniin oppiaineisiin ei. Kevään aikana törmäsin puolentusinaa kertaa tapauksiin joissa joku oli töpännyt, ja joissa lääkkeeksi suositeltiin pakollisen historian opiskelun lisäämistä kouluissa. No eihän se auta. Ei suomenruotsalaisten vihaajia tai rasisteja suitsita oppikirjoilla ja opetussuunnitelmilla.

Historiaa ei opiskella siksi että se jollain tavalla havahduttaisi nykyelämän mädännäisyyteen, hyödyttäisi yksilöä ja yhteiskuntaa. Vaikka perspektiiviä tarvitaan, kyllä nykyisyyttä opitaan opiskelemalla nykyisyyttä, ja eettisesti oikeaa toimintaa ihmisyhteisöissä opettelemalla toimimaan oikein ihmisyhteisöissä. Sellaisia aloja kuin historia ja maantiede opiskellaan siksi että niiden maailmaan sukeltaminen on huonoimmillaankin harmitonta, ja parhaimmillaan pirun jännää - tai Esa Saarista mukaillen, koska niiden merkityskerroksissa on tunnevoimaista innostussäihkettä, kauneussyvänteitä ja kohottavuusvärinää ylevyyden ylärekisterissä.

Lawton haukkui surutta oppilaitaan jotka olivat lukeneet liian vähän: Minä kuuluin tuon porukan äärisiipeen, ja muistan olleeni Lawtonin tinkimättömistä ohjeistuksista verisesti loukkaantunut. Vaikka Lawton oli jälkikäteen ajateltuna useimmissa kohdin oikeassa, hänen piiskauksensa ydinongelma oli sama kuin ylhäältä huudelluissa säännöissä yleensä: Tällä taustalla kavahdin ajatusta Edward O.

Wilsonista samanlaisten paimenkirjeiden kirjoittajana. En ole harmikseni koskaan tavannut Wilsonia joskin kerran pääsin lähes kosketusetäisyydelle , mutta hänestä on muodostunut täydellisyyttä hipova mielikuva.

Tutkijana hän hämmentävän laaja-alainen, pohjimmiltaan hyönteistaksonomi, joka on sosiobiologian kautta liikkunut lähelle ihmistieteiden filosofiaa, ja yltänyt lopulta lähes ainoana luonnon monimuotoisuuden puolustajana amerikkalaisten punaniskojenkin olohuoneisiin. Ihmisenä Wilson on erinomaisen elämäkertansa ja suomalaisten tutkijoiden kuvausten perusteella mukava mies joka ei tahdo aiheuttaa harmia.

Wilson rakastaa tropiikin lämpöä, eikä suostu tekemään kenttätyötä tuiskussa ja pakkasessa. Hän ei pyri sankaritekoihin, eikä korosta itseään, vaan keskittyy tärkeimpään: Wilson muistuttaa monessa mielessä väitöskirjaohjaajaani Jorma Tahvanaista. Tämän kirjan jälkeenkin uskon että Wilson on ensisijaisesti mukava mies.

Hän ei ojenna sormi pystyssä, vaan kertoilee lähinnä elämäkerran lukeneelle tylsästi tapahtumia poimien miten hän on toiminut - ja sehän on toiminut. Osa kirjan kirjeistä on täysin turhia, erityisesti se joko kuvailee lastenkirjamaisen naiivisti mitä tiede on, enkä usko parhaankaan näistä kirjeistä varsinaisesti avaavan menestyksen portteja tämän päivän pilalle kilpaillussa tiedemaailmassa. Wilson on aivan oikeassa siinä että innostus on kaikkein tärkein tutkijan ominaisuus, mutta se että hän korostaa lapsuuden uteliaisuuden ja harrastuneisuuden merkitystä saattaa masentaa myöhäiskypsyneen.

Innostus ja täydellinen omistautuminen on tuottanut Wilsonin uralle erivapauksia, joten hänen viisaat ohjeensa on suunnattu lähinnä niille jotka ovat jo astuneet menestyksen tielle. Ne rivitutkijat jotka tieteentekemisen sijaan ramppaavat kissanristiäisissä ja kirjoittavat säätiöille anomuksia pysyäkseen leivän syrjässä kiinni eivät Wilsonin kirjeistä kostu.

Kyynikkona eli tieteen tapauksessa realistina pidän tätä puhtaasti hyvänä. Huonoja ja keskinkertaisia tutkijoita koulutetaan aivan liikaa köyhyysrajalle ja hanttihommiin. Jospa joku miestä ymmärtäisi tämän kirjan luettuaan hankkiutua ajoissa oikeisiin töihin. Afrikan ympäri Like, Eero Paloheimon hersyvän tarinoinnin jälkeen lukemani Juha Vakkurin edellinen kuvaus matkastaan Afrikan pölyisillä teillä oli pettymys. Vakkuri kirjoitti ulkopuolisena ja virkamiesmäisesti, kuin olisi katsellut kulttuuridokumenttia televisiosta tai lukenut lehdestä omasta matkanteostaan.

Afrikan poikki oli silti maantieteen opettajalle mukava tietokirja, joten tartuin innolla tähän uuteen, edellistä paljon tömäkämpään opukseen. En tiedä olinko pettynyt vai helpottunut huomatessani heti ensimmäisiltä sivuilta, ettei mikään ole muuttunut.

Juha Vakkuri on nyt kiertänyt U-lenkin Afrikan rannikkoa vastapäivään puskataksiperiaatteella rynkyttäen. Kirjassa vuorottelevat wikipediamaiset kuvaukset valtioiden historiasta ja avainhenkilöistä, ja Vakkurin tarinat matkustamisesta, hotelleista ja ihmisistä.

Ihmiskuvauksissa on ytyä paljon enemmän kuin edellisessä kirjassa, mutta kunnianhimoisena kustannustoimittajana olisin vaatinut noista aineksista paljon enemmän. Kun mies matkustaa yksin tuhansia kilometrejä ihokontaktissa afrikkalaisuuteen, kyllä lateriittitomun pitäisi varista lukijankin silmäripsistä.

Mutta kun en ole kustannustoimittaja, tyydyn siihen mitä on saatu aikaan: Kuten niin monet muutkin, tämäkin kirja herätti taas kerran kysymyksen: Linnunpöntönrakentaja Atena, Jo nyt on helvetti! Joku on tunkeutunut tajuuni, ja kirjoittanut minusta kirjan ilman lupaa. Vai että on teinivuosina Kymenlaaksossa lueskeltu Kiekusen ja Kellomäen kirjoituksia joululahjaksi saadusta Pökkelöpesijöistä?

Ja kiinnostuttu poikavuosina pesimäbiologiasta ja rengastuksesta, vaan ei bongauksesta. Ja rakenneltu pönttöjä alkeellisilla työkaluilla sekalaisista materiaaleista? Identiteetinanastaja on sentään naamioinut nimeni oman puumerkkinsä taakse: Pöyristelin kotvan, ja harkitsin oikeustoimia, mutta kovin pitkään en jaksanut lukiessani kerätä katkeruutta. Niin mukava oli lueskella nuoruuteni tarinoita ensimmäisiin pönttöihin puukolla jyystetyistä aukoista, vaivalloisista pöntönkuljetusmatkoista ja huhtikuun lopun huumasta ensimmäisillä pönttökierroksilla.

Jotain Vainonen muistaa väärin. Pöntönrakennus alkoi kyllä paljon nuoremmalla iällä, ja pönttöjen määräkin oli aivan toista kuin Vainosen mainitsema vähän yli Pelkästään pöllönpönttöjä oli kymenlaaksolaisissa metsissä parhaimmillaan toista sataa.

Jokunen asiavirhekin kirjaan mahtuu, mutta eniten ihmettelen kustantajan toimintaa. Ihan kelpo tarinoitahan tähän on koottu, mutta ei tässä nyt sentään tyyriin näköisellä kannella varustettuun paperille painettuun kirjaan ole aineksia, tuskin edes lehtiartikkeleiksi. Ensin luulin Vainosen olevan pöntönrakentamisella itsensä elättävä käsityöläinen, mutta hän näyttääkin olevan kirjailija. Se selittänee kustantajan innon.

Otavakin on julkaissut kirjan Antti Tuurin lomamatkoista, aamiaisista, paikkalipuista ja siitä kun tullaan hotelliin. Minulle näiden fysikalistien kirjojen erottaminen tuottaa suuria ongelmia ellen pidä lunttilappua kirjanmerkkinä. Molemmat esiintyvät lakonisina, ja päästävät ohimosuonensa turpoamaan samoista koodisanoista: Molemmat koristavat tekstinsä näennäisen yllättävillä knopeilla antiikin sankareista ja intelletkuellikirjallisuuden viisauksista Seiskan antisankareihin kuin osoittaakseen olevansa vastustajiaan laaja-alaisempia - siis enemmän.

Molemmat esiintyvät mediassa hömelöinä professoreina ja kaikkien tieteiden asiantuntijoina. Ja minäpä luulen että molemmat ovat aika lailla kiusaantuneita julkisuuskuvastaan. Ainoa isompi ero jonka osaan näiden kahden välille tehdä, on se että vain toinen heistä julkaisi parhaan kirjansa vähän ennen maailmanloppua. Ei Enqvistinkään kirja huono ole, mutta muuta kuin kansi lupaa. Matkaa tässä ei tehdä. Minulle matka merkitsee elämyksiä ja kokemuksia, jotain joka irrottaa.

Enqvist kyllä kertoo istuneensa ties missä kirkoissa ja teltoissa, mutta poistuu mukavuusalueelleen pakollisten rivien jälkeen. Kerta toisensa jälkeen hän palaa inttämään tieteen luonteesta, kuin väittelisi kuvitteellisen Suomiurpon kanssa. Sellainen metodi on tunkkainen. Kaiken käsikirja Ursa, Esko Valtaojan tekstissä, kenties jopa ajattelussa näkyy se ettei hänellä ole lapsia.

Ei ole korrektia lausua sellaista ääneen, mutta en lausukaan, vaan kirjoitan: Tämä saattaa olla ainakin osasyy siihen miksi Valtaojan kirjat ovat olleet jäsentymättömiä, ja niitä on vaivannut tarve pullauttaa ulos kaikki vuosien varrella matkaan tarttunut.

Valtaojan neljännen kirjan pettymyksen jälkeen en halunnut lukea tätä kirjaa lainkaan ennen kuin näin sen mitättömän sivumäärän: Ei, ei se kuksahtanut, enkä ole lainkaan pettynyt. Esko Valtaojasta on näköjään kasvanut oikea kirjailija. Hän ei enää ahda, tuputa eikä horjahtele pientareelle. Tässä kirjassa ei ole minulle mitään uutta, ei mitään syytä lukea tätä tietokirjana. Silti sen lukeminen tuntuu jälkikäteen onnistuneelta tavalta viettää joulupäivän viimeiset tunnit.

Kirjan henkilökohtaisemmissa osissa saatoin jopa innostua Valtaojan kertoessa kapuamisestaan Grand Canyonin vuosimiljoonissa, ja innostuttuaan taas kerran avaruusmatkailusta.

Mielikuva Esko Valtaojasta John Carterin kaverina pykii jostain syystä vastaan, mutta Valtaojan kuvaama tilanne ojanpenkalla Saila Susiluodon ja Aila Meriluodon välissä ei lainkaan.

Elleivät media ja seurapiirit onnistu viemään Eskoa kokonaan pinnallisiin houkutuksiin, tulevilta kirjoilta voi odottaa paljon. Lars Levi Laestadius - Yksi mies, seitsemän elämää. Lars Levi Laestadius oli nuoremman veljensä Petruksen varjoon jäänyt saamelainen pajuihin erikoistunut kasvitieteilijä Vittulanjänkältä. Hän oli lapsisen perheen isä. Hän ymmärsi saamelaista mytologiaa niin syvällisesti, että hänen etnografisten tutkimusten voidaan väittää yltävän nykyisten tieteen standardien tasolle.

Hän oli ranskalaisen La Recherche - seikkailijaretkikunnan jäsen. Hän oli pappi vaikeimmalla mahdollisella alueella, ja joutui mönkijän karattua lapasesta kantamaan syytetyn roolia kuolemaansa saakka.

Hänet tunnetaan nimeään kantavan, rappion ennusmerkit tuntevan herätysliikkeen perustajana. Hänen saarnojensa voima perustui huoritteluun ja perkeleisiin. Hän oli pitelemätön yleisnero. Hän täytti kovan jätkän tuntomerkit. Kaikesta tästä Pentikäinen ja Pulkkinen kertovat tavalla joka palautti hetkeksi uskon poikkitieteellisyyteen. Sitten ymmärsin että kysymys on monitieteellisyydestä. Poikkitieteellisyys kuoli von Humboldtin ja Laestadiuksen kaltaisten suuruuksien mukana luvulla.

Kirja sai erinomaisen startin matkalleen suosikikseni, sillä löysin kuuden dollarin hintaisen pokkarin Wilsonin kotikaupungin Pensacolan jättimäisestä kirjastosta Books-A-Million, North Davis Highway - näin ulkomuistista , jossa ihmiset lueskelivat kirjojan lokoisissa nojatuoleissa erikoiskahveja litraisista mukeista hörppien.

Luin muutaman sivun kerrallaan, katsoin kartasta autenttiset paikat ja piipahdin sitten kadunkulmissa joissa Wilson oli ensimmäisen kerran muurahaisten puoleen kumartunut. En muista yhtä kokonaisvaltaista lukuelämystä, enkä usko vastaavaa tulevankaan, sillä E. Hän edustaa vanhan hyvän ajan tutkijasukupolvea.

Hän tunnustaa puutteensa, eikä tee mitään sellaista johon joutuisi itsensä pakottamaan. Hän on tehnyt kaikki kenttätyönsä tropiikissa, sillä hän inhoaa kylmää.

Hän on tutkinut muurahaisia sillä lapsena vaurioitunut silmä vaatii pääsyä kohteen lähelle. Hän ei tunne hallitsevansa riittävän hyvin evoluutiobiologille välttämätöntä matematiikkaa, joten hän on pyrkinyt synteesiin välineenään kieli.

Hän arvostaa selkeää ja kaunista kieltä, mistä ovat osoituksena tämän elämäkerran ja Anthill -romaanin lisäksi kaikki hänen artikkelinsa ja kirjansa. Muurahaisia tihrustaessaan ja hyllymetreittäin tieteen klassikkoja kirjoittaessaan hän on lisäksi tullut parantaneeksi maailmaa kenties enemmän kuin muut tutkijat. Kuvassa keskellä Jukka Virtanen.

Elämäkertafriikillä on kaksi kertaa ylitse muiden kertojen. Näistä jälkimmäinen on Virtasen. Kirjan kansi on ruma, mutta yhdessä nimen kanssa se paljastaa juonen: Ja niitä muita onkin sitten valtavasti. Avasin satunnaispeukalollani kirjan aukeaman Olisiko ihmisen ystävä tämä leikkisän sanan taitaja? Täällä Pohjantähden alla WSOY , , Tietokirjan käsitettä on syytä laajentaa. En olisi jaksanut innostua puisevasta Suomen lähihistoriasta, ellen olisi lukenut siitä yksittäisiin ihmisiin ja sukuihin zuumattuna Väinö Linnan kirjoista.

Romaani on lopulta melko huono käsite kuvaamaan näitä teoksia. Väritetyiksi dokumenteiksi minä näitä kutsuisin. Herrainvaltaa, sotaa, sodanjohtoa kritisoivina kirjoina en osaa näitä pitää. Herraviha ja vikinä toisten tekemistä päätöksistä on liian tavallista ihmisluonton nitinää näin suurten teosten pääteemaksi.

Minusta Tuntematon kertoo toveruudesta ja siitä että kun oikein puserretaan, kaikki päätyvät lopulta muutamiin yhteisiin perusarvoihin, ihmiskunnan universaaleihin. Pohjantähti on sukusaaga, joka kertoo siitä miten lähtökohdiltaan hyvin erilaiset ihmiset elävät yllättävän yhtenevät elinkaaret, eivätkä vähäosaiset ole tarkemmin ajateltuna vähäosaisia kuin kaunaisten toiveissa.

Historia oli suosikkiaineeni, mutta ei minulla ollut aikomustakaan vastata yleisreaalikokeen historian tehtäviin. Pitkä lukuloma antoi vain tekosyyn keskittyä pitkitettyihin nautintoihin: Grimbergiin, parran kasvatukseen, egyptologiaan, ruotsin opiskeluun ja kahvin yliannostukseen.

En ole koskaan ollut tiivistelmien ja latistavan yksinkertaistamisen ystävä, enkä usko historian olevan siinä määrin tiedettä että Grimberg joskus vanhenisi.

Ostin avaamattoman oloisen sarjan noloon hintaan Huutonetistä, ja palaan siihen aina kun hukkaan langanpään. Grimberg on minun historiani, ja sitä vastustavat historiantulkinnat pilkkaa. Nämä kirjathan tuoksuvatkin historialle. Se on kumma tunne kun huomaa jonkun ajatusten kulkevan samoissa urissa omien ajatusten kanssa.

On se pelottavaakin, sillä samalla konkretisoituu se että ura on todella ura; ajatukset kolkottelevat kuin raitiovaunut. Lukiolaisten koevastauksissa törmään tähän säännöllisesti, mutta kirjoissa elämys on harvinainen - johtuisikohan esimerkiksi siitä että kirjailijat ovat kirjailijoita, ja minä en?

Eero Paloheimon Tämä on Afrikka seurailee minun uraverkkoani täsmällisimmin, vaikka olinkin ensimmäisen neljänneksen perusteella päinvastaista mieltä.

Huusin kustannustoimittajia, juristeja ja kallonkutistajia apuun ravistelemattoman tajunnanvirran keskellä, kunnes oivalsin, että tässä kirjassa tyylillä on tarkoituksensa. Tämä on Afrikka on autenttinen, luomu ja reilu. Paloheimo ei kohtele afrikkalaisia silkkihansikkain, vaan rehdisti, turvallisella otteella puristaen. Paloheimo on ymmärtänyt, ettei pahimpia sairauksia paranneta kivutta.

On käsittämätöntä, että meillä on ollut tälläinen nero kansanedustajana, eivätkä useimmat sitä edes muista. Kavahdan takajaloilleni kun joku puhuu totuudesta, mutta tässä tapauksessa tunnustan vakaasti takajaloillani seisten: Ja kaiken lisäksi tämä on nautinto lukea. Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin.

Lukioikäisenä olin otollinen kasvualusta filosofialle. Lukiossa ei filosofiaa opetettu, mutta lainasin kirjastosta kaikki saatavilla olevat filosofian kirjat ja yritin itseoppia.

Olin harmissani kirjojen huonoudesta. Niistä oli aistittavissa filosofian mahdollisuudet, mutta ne olivat katsannoltaan kapeita ja niistä puuttui olemisen ilo. Kaikki muuttui kun sain tuoreeltaan käsiini tämän Esa Saarisen klassikon.

Ei tämäkään kaikkia mahdollisia ajatusten maailman maisemia avannut, mutta tätä lukiessani tunsin samaa tursuavaa olemisen autuutta kuin vaikkapa istuessani keskellä parikymmentuhatpäistä peippoparvea tai seuratessani usvan laskeutumista pellon ylle ruisrääkkien raakutellessa.

Saarisen vahvuus ei jäänyt tunnelman luontiin ja elämänilon ruokkimiseen, vaan hän oli myös sisäistänyt tunnettujen filosofien ajattelumaailman niin että osasi selvittää ne lähes ymmärrettävästi paitsi Hegelin ja Marxin joita tuskin kukaan ymmärtää. Kun Saarinen vielä korosti kirjansa esipuheessa yksilöä ryhmän sijaan, rillipöllö lukiolainen oli menettänyt sydämensä kyseenalaistamisen alttarille.

Upottavalle ja kivikkoiselle elämänpolulle johtava tapa suhtautua maailmaan oli valittu. Olen Per Look, ja kultturellien ihmisten seurassa mahdollisimman väärässä paikassa. En oikein pidä tönimisestäkään, enkä etenkään tyrkyttävästä kaupallisuudesta. Kaupallisuus ei yleensä ole minulle ongelma - yleeensä jopa päin vastoin - mutta kirjat ovat arka paikka, jotenkin pyhiä esineitä. Jotta jotenkin etäkunnioittaisin tätä suomalaisen kirjallisuuden suurtaa juhlaa, pinoan viikon aikana tänne verkkopäiväkirjaan kirjoja joilla on minulle erityinen merkitys.

En siirrä koko kirjahyllyä pöydälle. Keskityn sydämellä kirjoitettuihin tietokirjoihin. Kasvoin Parikkalan Siikalahden möyheällä osmankäämipatjalla kahlaillessani Äyräpäänjärvihulluuteen. Einari Merikallion fani olin ollut kymmenvuotiaasta luettuani Olli Järvisen kirjoituksen tästä legendasta, ja tarunhohtoisesta valkoisesta hiustupsusta. Lainasin gradua tehdessäni Joensuun yliopiston kirjastosta Äyräpäänjärvi-kirjan päätettyäni änkeä sen nokikanatutkimukseni lähteisiin vaikka väkisin.

Käytin kirjan kerran vuodessa uusittavana kirjaston tiskillä, ja pidin sitä lainassa vuosikausia, kunnes eräänä ruuhkaisena iltapäivänä jätin sen palautustiskille.

Sieppo Sorjosella oli omansa. Muista kirjan kappaleista ei ollut tietoa. Vuonna löysin yhden Äyräpäänjärvi -kirjan Huutonetistä. Myyjä halusi keskustella ostajaehdokkaiden kanssa puhelimitse - joko varmistua kirjan pääsystä hyvään kotiin, tai kenties vain jutustella näin spesifiä kohdetta ilmeisen innostuneena etsivän kummajaisen kanssa.

Myyjä paljastui Kuopion luonnontieteellisen museon johtajaksi, tunturikasvillisuudesta väitöskirjansa tehneeksi Matti Haapasaareksi. Turisimme niitä ja näitä biologiasta, kunnes Matti kysyi tarjoustani. Neljä kymppiä, möläytin, ja ymmärsin saman tien heittäneeni pari desiä ureaa Merikallion haudalle. Matti naureskeli isällisesti kakaramaiselle typeryydelleni, ja minä lisäsin hätäpäissäni summaan tuhdin nivaskan kahisevaa. Kirjan saatekirjeeseen Matti laittoi kiitokset keskustelusta, ja pakkasi mukaan myös väitöskirjansa.

Olen lueskellut sitä paljon. Se edustaa sitä vanhan hyvän ajan perinnettä, jossa aineiston keruu on elämäntapa, tutkimusongelma välttämätön paha, ja teoreettinen viitekehys turhamaista futurismia. Äyräpäänjärven vahvuus on sen niukkuus.

Kirja antaa vihjeitä Äyräpäänjärvien luonnon ylitsevuotavasta turpeudesta, mutta jättää mielikuvitukselle runsaasti tilaa. Valokuvat Merikallio on osannut pelkistää. Ne sisältävät selkeästi ympäristöstään erottuvia pääkohteita, minkä seurauksena lukija pyrkii kuvittelemaan kuvalle ympäristön: Vaikka muistelen kaiholla retkiäni Pyhäpäänniemeen, ja arvostan Moron ja kumppanien Äyräpäänjärvikirjaa, Merikallion sivistykselle tuoksuvan kirjan ääressä tehdyt retket ovat yhä antoisimpia.

Merikalliolla oli ainutlaatuinen kyky: Viimeiset vieraat Maankamara notkuu huonojen kirjojen painosta. Hesarin listat tulevan syksyn kirjauutuuksista nostavat ajatuksiini lähinnä tukahtuneen hätähuudon metsien puolesta: Kun massaa kuitenkin vyörytetään painokoneista yhä kiihtyvällä tahdilla, kaltaiseni hidasälyinen putkiaivo ehdi lukea hyvistäkään kuin innokkaimmin mainostetut.

Tähänkin kirjaan tartuin vain koska se sattui nokan eteen kengännauhoja solmiessani. Ihastuin saman tien kannen tyyliin, ja huomasin ilokseni kuvituksen koostuvan kokonaan tuohon samaan tunnelmaan viritetyistä kuvista. Kahden kuvaajan tyylit on onnistuttu sovittamaan hyvin yhteen, ja jopa keskellä kirkasta päivää otetuissa kuvissa on hämäränhyssyinen tunnelma. Risto Rasan lyhyet runot toimivat kuvien tapaan, ja kun lyyrisesti soljuva asiateksti on useimmista luontokuvaajien itse kynäilemistä tarinoista poiketen kaukana väkinäisestä pakkopullasta, on vaikea keksiä tyylikkäämpää tapaa tallentaa raihnaisten talojen ja hylättyjen pihojen hämyinen lumo.

Viimeiset vieraat lienee lehteilemistäni kirjoista esteettisesti lähimpänä täydellisyyttä. Karjalainen ruletti Like, Tiedän viisi syytä lukea Jouni Hynysen päiväkirjamerkinnöistä ja kolumneista koottuja pokkareita. Hän on todistettavasti käynyt kaikkein äijämäisempien äijien opissa ja äänestetty lisäksi Suomen seksikkäimmäksi mieheksi Rumba-lehdessä, jonka Hynynen itse kävi ostamassa Prismasta hiihtolenkin jälkeen hikisissä verkkareissa, monot jalassa.

Yhtenä esimerkkinä tästä voisi toimia Hynysen tapa venkoilla itsekehun, itseironian ja itsesäälin muodostamassa kentässä kuin se kuuluisa kissa jonka selkään on teipattu voikkonen. Mies vain lipsahtelee otteesta kuin Daltonin veljesten saippuoidut revolverit - kuten kirjansakin.

Karjalaisessa ruletissakaan ei ole alkua, loppua, eikä keskiosaa. Se on kasa yhteen lätkittyä paperia, jonka joukkoon eksynyttä Siwan kuittia ei välttämättä huomaisi. Suuri osa kirjasta on niin puuduttavaa toistoa, ettei Hynynen jaksa siitä edes vitsailla. On vaikea sanoa, miltä osin kirja on hyvä, mutta sen luettuani minulle jäi olo, jota kuvaavaa sanaa en nyt muista.

Sana ei ole eltaantunut eikä eläköitynyt, mutta sisältää molempia. Maailman valloittajat Docendo Sankarit ovat erikseen. Sankarit tekevät sellaisia asioita että voi että. Sankarit ovat kotoisin samasta maailmasta kuin hedonistit, mutta he kykenevät häpeään. Tämän kirjan miehet ovat aitoja sankareita: Värikkään kannen ja naiivilta vaikuttavan aihevalinnan perusteella muodostin tästä kirjasta kovin kevyen mielikuvan - ja yllätyin iloisesti.

Tällaiseen elämäkerran, kuvakirjan ja tietokirjan yhdistelmään en muista aiemmin törmänneeni, en ainakaan näin hyvin tehtyyn.

Erikoista on se että kirjan mielenkiintoisin henkilö on kirjoittaja Olli Pirhonen. Sankarit ovat harkitsevia konservatiiveja - todisteena tästä se että he ovat hengissä. Olli Pirhonen sen sijaan tuntuu heittäytyvän kirjassa unelmaansa, myöhempiin poikavuosiinsa. Sankareiden ja edellisen kirjan puurtajaurheilijan elämän äärellä Pirhosen teksti hohkaa pellavapään innostusta niin ettei lukijan tee lainkaan mieli Annapurnalle.

Vaan Annaan tekemään repparia sankareista. Suomen jäkäläopas Tietofinlandian ehdokkaina on taas pino mielenkiintoisia kirjoja. Minun taustaani lähimpää liippaavia lienevät Jäkäläopas ja Lintukuvauksen käsikirja.

Jälkimmäinen ei ole millään tavalla huono, mutta ei myöskään erityisemmin sävähdytä. Kirja esittelee huikeita, terävyydeltään nanotasolle yltäviä Varesvuon, Peltomäen ja Maten lintupotretteja, mutta en usko lukijan kykenevän tekstin perusteella juurikaan parantamaan omien kuviensa tasoa ellei sitten investoi kirjan innoittamana 18 euroa lisää varusteisiinsa.

Jäkäläoppaan lukijan taidot ja tiedot sen sijaan petraantuvat uudelle tasolle alkutilanteesta riippumatta, sillä faktaa vyöryttävään tekstiin on pakko keskittyä. Paketti on niin tuhti, että kirjaan käytetyn pedantin työn määrää on vaikea edes kuvitella.

Toisin kuin Jari Tervon romaaneissa, tietokirjassa pätevät samat lait kuin elämässä - mutta tiukennettuina. Jari Tervon selityksen mukaanhan hän on nimennyt romaaninsa henkilöitä toisen sukupuolen nimellä, koska se jollain tavalla parantaa romaania. Vaikka selitys olisi perusteltukin, jäkäläoppaan tekijöiden on turha yrittää samanlaista. Virheet ovat tietokirjassa virheitä.

Maallikon silmin en tästä kirjasta kuitenkaan virheitä löydä, vaan silkkaa parhautta. Hatunnosto ja kunnioittava kumarrus kirjan työryhmälle. Jos Tietofinlandia-sanan alkuosalla on yhtään painoa, Alf Rehnillä ei liene vaihtoehtoja. Metsäjätti En minä sano että tämä huono on. Nousiaisen kolmannessa on paljon hyvää: Sen esiedeltäjän, Vadelmavenepakolaisen, perintö Maaninkavaara odottaa yhä hyllyssäni.

Suomalaisin miljöö sitten Saarijärven Paavon. Kasvien soluseiniä putsaavista ja litistävistä laitoksista päästään eroon tasaista tahtia. Tänään uutisissa kerrottiin UPM: Kahden ihmisen erillinen, mutta vuoropuhelun kaltainen näkökulma. Taiten kuvattu nostalgia lapsuuden kunnaille palaillessa.

Kirjassa on yksi heikkous: Onko uuden rahan oltava aina läpeensä paha, vanhan rahan ankara mutta jotenkin oikeudenmukainen, ja duunarin synnit vain erehtyväisyyttä?

Jos minä kirjoittaisin tästä aiheesta, tekisin duunarista ahneen sian jolle ei sääliä heruisi. Ja uuden rahan pomoista korkeamoraalisia yhteiskuntafilosofeja.

Mutta minunhan ei tarvitsekaan elättää itseäni taskukokoisilla kirjoilla. Minun ei tarvitse välittää Hollywoodin lainalaisuuksista, massan vaateista. Eikä minun lukijana tarvitse välittää mistään muustakaan. Voin Metsäjättiä lukiessani muistella niitä tuntoja joita koen Iittiin palatessani. Surua rapistuvaa katsoessani, puistatuksia uuden menestyksen äärellä.

Tässä Metsäjätti on vahva. Modernin kivijalkaturistin suloisenhaikean katseen kuvaamisessa. Haltian harteilla En lukenut tätä ennen vaellustamme Yliperällä, vaikka tiesin irtolehtiversion löytyvän Nurmijärven kirjaston varastosta.

Kenties hyvä niin, sillä en muista milloin lukeminen olisi viimeksi tuottanut vastaavan aallon mielihyvää. Laamanni Kemppinen kirjoittaa klassisen poikakirjan tyylillä kahdesta kolmen miehen vaelluksesta niin pedantisti, että sain kokea karun lumon uudelleen.

Kemppinen kertoo turhia rönsyilemättä missä päin erämaata ollaan ja mihin mennään. Kemppisen kumppanit Juuso ja Ami havainnoivat ympäristöä matkan edetessä, ja esittävät kysymyksiä joihin harmaaselkäinen laamanni on valmistautunut vastaamaan. Ensimmäisellä vaelluksella jäin ulkopuoliseksi, sillä eteneminen tapahtui sivakoilla keväthankia pitkin sujutellen, mutta jälkimmäisessä pääsin mukaan louhikkoon, neljänneksi vaeltajaksi.

Lukiessani huomasin tehneeni jäniksenselkäisen vaelluksemme aikana lähes kaikki samat havainnot ja pohtineeni lähes kaikkia niitä kysymyksiä joista Kemppinenkin kirjoittaa. Minustakin Meekonjärven ympäristö ja Urtasvarri ovat erämaata uljaimmillaan. Harmi ettei tällaisilla kirjoilla ole tilaa nykyisillä markkinoilla. Kerronta ei shokeeraa, sillä ei saada julkisuutta. Haltian harteilla ei pyri ylittämään tai alittamaan aikaisempaa.

Se on erinomainen matkakirja. Rakkaudesta lintuihin Rakkaudesta lintuihin ei ole jaksanut innostaa muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. Vaikka useimmat ornit  ovat kynäilleet muistelmiaan ammattikirjoittajan ottein, tilattujen kirjoitusten kokoelmasta nousee lähestyvän deadlinen esiin puristama pistävä löyhkä. Olin jo tuominnut teoksen unohdukseen, mutta Jarkko peijakas äityi hehkuttamaan Varangin kapeilla teillä kirjan viimeistä lukua niin vakuuttavasti, että avasin kirjan uudelleen, sivulta Luvun kirjoittaja on luontouskovainen Pertti Koskimies, mies jonka katkeruuden sävyttämä itsekorostus on tavallisesti aiheuttanut kivuliaita väristyksiä selpiihini.

Kari Enqvistin tapaan Koskimiehellä tuntuu olevan pakonomainen tarve korostaa kirjallista sivistystään ja humanismiaan naamioidakseen perushumanistin silmissä varsin pistemäiset missiot - Enqvistillä naturalistinen reduktionismi, Koskimiehellä luonnonsuojeluideologia. Tai sitten kyseessä on silkka älyllinen ahneus, haalinnanhulluus.

Tämäkään tarina ei poikkea kaavasta. Koskimiehessä tuntuu yhdistyvän nojatuolifilosofin ylivertainen äly, tinkimätön hyveellisyys, naparetkeilijän seikkailunhalu, Hellaakosken romanttisuus ja McGyverin näppäryys. Puistatuksen keskellä on silti pakko ottaa hattu kouraan. Koettuani Siikalahden kesäkuisen auringonnousun ja Urtaspahdalla istuneen tunturihaukan terävän katseen aiheuttaman väristyksen luulen tietäväni mistä Koskimies kirjoittaa.

Historia on minut vapauttava Kaksi faktaa on selvillä Ilkka Kanervan pumpattavan Barbaran jälkeen. Kirjassa Jussi Siirilä -niminen unohduksen usvassa vaeltava kirjailija alkaa kadehtia Kristian Smedsiä, ja yrittää osua julkisuuden valokeilaan epätoivoisten mediatempausten sarjatulta ampuen, kaverinaan filosofi ja tämän oppilas Kampin Agoralta, Saarinen ja Himanen. Matkan varrella törmäillään julkimoihin Tanja Karpelasta A. Ylikierroksilla tarinaa kuljettavan Siirilän teksti on erikoista.

Se onnistuu olemaan samaan aikaan maukasta, ja kuolettavan tylsää. Jostain syystä mieleen pökkivät Jouko Lehtolan kolumnit ja Ilkka Kylävaaran romaanit vaikkei minulla ole selvää mielikuvaa kummastakaan. Siirilän raaka-aineet ovat laadukkaat, ja lopputuloskin pinnaltaan rapea, mutta taikinalle tämä maistuu. Nettiarvostelujen perusteella oletin romaanin olevan itseironinen ja tragikoominen, mutta se paljastuikin rypemiseksi. Itseironian ja itsesäälin raja on häilyvä - ja Siirilä muksahtaa väärälle puolelle.

Siksi hauskaksi kuvattu kirja sai minut surumieliseksi. Eikö kirjailijan ammatista leipäänsä yrittävien määrää voisi jollain kannustimilla suhteuttaa kielialueen kokoon?

Jos ei muuten niin mielenterveyshygieenisin perustein. Eikö niille voisi järjestää jotain soveltuvuustestejä? Vastoin yleistä käsitystä rohkeimmat ajattelijat eivät luo uutta, sillä vastasyntyneitä ajatuksia kohdellaan kuin vastasyntyneitä.

Rohkeimmat yrittävät elvyttää järjellisiä, mutta ideologisen eliitin kuoliaaksi vaikenemia ajatuksia. Eliittiä edustavat tässä tapauksessa ne jotka perustavat oikean ja väärän jumalolentojen ilmoituksiin, ja ne joiden mielestä hörhöille täytyy aina jättää tilaa.

Uskikset ja relativistit siis. Harris kritisoi sellaisia väitteitä joita minäkin jaksan äimistellä. Uskonto ja tiede eivät mukamas ole ristiriidassa?

Jos joku vannottaa kirkossa vuotta sitten tapahtuneen luomisen puolesta ja menee sitten yliopistolle ajoittamaan miljoonaa vuotta vanhoja fossiileja, onhan siinä jumalauta oltava mätää! Lähes analoginen tälle on moraalifilosofien pyhä mantra, Humen giljotiini, joka irrottaa moraalin luonnosta: Harrisin kirja keskittyy väitteen kumoamiseen. Hyvinvoinnin kannalta arvot ovat erilaisia, toiset huonompia toiset parempia. Tätä arvojen paremmuuden kenttää Harris kutsuu moraaliseksi maisemaksi.

Ja sitä maisemaa luonnon tiede voi tutkia. Harris ei tietenkään pääse maaliin, pragmaattiseen varmuuteen on matkaa. Minäpä menen ja veikkaan että Sam Harrisia pidetään muutaman sadan vuoden kuluttua inhimillisemmän maailman esitaistelijana.

Mutta vain jos tämän kirjan varmuuskopio säästyy rovioilta. Lähikuvassa Eero Huovinen Otava Olen pappien ja uskonnonopettajien kanssa parempaa pataa kuin vaikkapa tutkijoiden tai bilsanmaikkojen. Teologien kanssa keskustellessa tuntuu siltä että tulen ymmärretyksi, tai ainakaan omituisuuksiani ei tuomita. Luulen teologian opintojen ja ruohonjuuritason seurakuntatyön pakottavan antautumaan vääjäämättömyydelle, ja tunnustamaan yksin totuutensa kanssa vänkäävän voimattomuus sisäisen puhtaan maailman ja ulkoisen risaisen todellisuuden ristivedossa.

Luulen juuri pappien epäilevän eniten totuuttaan, sen universaalia sovellettavuutta. Jonkinlaisena ymmärtävän papin arkkityyppinä pidän emerituspiispa Eero Huovista.

En tietenkään tunne häntä. Olen keskustellut vain sitaattien kanssa ja tarkkaillut hänen eleitään televisiosta. Kun sitten kerran pääsin näkemään hänet läheltä, muodostamani mielikuva vastasi täysin olemusta: Jaakko Tapanisen erinomaisesti kirjoittama henkilökuva ei sisänsä tuo esiin uutta, mutta Tapaninen nostaa hyvin esiin ensivaikutelmaltaan juron, jopa pelottavan näköisen miehen lähestyttävyyden.

Huovinen on yhdistelmä miehistä miestä, ja naispuolisen sielunhoitajan, Irja Kilpeläisen lempeitä oppeja. Huovinen on mies jonka kanssa tekisi mieli turista niitänäitä. Vuoden puhujaksikin valittu mies on kuuntelija. Hän on veli, ei isä. Hatunnosto Kirjapaja Kokoomuksella on kolme presidentiksi kelpaavaa persoonaa.

Niinistö olisi kansakunnan isä, Stubb brändityöryhmän valittu ja Katainen Suomen Kennedy. Vaikka seulaa hieman harventaisi, muilla ei ole asettaa kuin yksi kilpailija - mutta hän onkin ylitse muiden.

Pekka Haavisto olisi presidenttinä Martti Ahtisaari 2. Hänellä on näkemys ja kokemus kotimaan asioista, vaikka onkin kansainvälinen sotasankari. Sivari jonka rauhanrakentajan taitoja veitsellä huitelevat janjaweed-sissit arvostavat. En tiedä onko tämä kirja tarkoitettu jo vaalikirjaksi, vai onko Haavisto sattunut vain juuri nyt tuntemaan tarvetta nostaa hattua maailman turuilla tutustumilleen ihmisille: Kirja on rakennettu lyhyistä lastuista.

Osa loppuu liian aikaisin, kaarta ei synny. Jotkut iskevät ja osuvat. Mieleen jäi erityisenä tarina jossa Haavisto vei Tölö Gymnasiumin oppilaiden keräämät tuhat euroa pakolaisleirille Darfuriin. Ja se elämän makuinen muistelo jossa Haavisto joutui isänsä kanssa kolariin. Vaalikirjaksi Hatunnosto olisi kehno, sillä siitä puuttuu puolet: Sellaisen joka kehua retostelisi.

Päiväkirjastani Siltala En välittäisi tavata Matti Klingeä. Hän arvostelisi kuitenkin julkisesti sivistymättömyyttäni, renttua pukeutumistani, ranskan vallankumouksen jälkeisiä vulgaareja käytöstapojani, musiikkimakuani, kaikkea minänä olemista. Kaikki Klingen päiväkirjat olen kuitenkin ahminut tuoreeltaan kannesta kanteen. Oikeastaan vasta tänään oivalsin miksi viime vuoden Matista niis kovasti tykkään. Hänhän kirjoittaa päiväkirjaansa suurelta osin samalla tavalla kuin minä Verkkopäiväkirjaani.

Päiväkirjaa kirjoitetaan luonnollisesti itselle, mutta tieto sen julkisuudesta vänkää tyyliä väkisinkin. Klinge kirjoittaa pitkiä päiväkirjamerkintöjä jostain kuolleesta kirjallisuudenlajista, joka ei voisi vähempää kiinnostaa.

Sitten yhtäkkiä hän kehaisee marjavuotta, kommentoi televisio-ohjelmaa tai arvostaa Lasse Lehtistä samalla tavalla kuin minä arvostan. Klingellä on selvästi tarve huomaamattomaan, mutta piikikkääseen ärsyttämiseen. Minulla on tilaisuus täsmä-ärsyttää. Ja jos joku onneton menee kertomaan lukevansa näitä horinoita, sivallan tai pitkästytän saman tien jollain käännyttävällä.

Matti joutuu tekemään sen yleispätevämmin keinoin. Lukija olettaa hänen pysyvän sfääreissään, tsaareissaan ja keisareissaan. Kun hän siten laskeutuu lauantaimakkara- ja tositeeveetasolle, lukija loukkaantuu: Minulle on jäänyt erityisenä mieleen Barashin Ideas of Human Nature; From The Bhagavad Gita to Sociobiology , missä hän käy läpi kaikkien ihmiskunnan merkittävimpien uskontojen ja filosofioiden ihmiskuvat alle sivun pokkarissa.

Lukijana minua pelotti Barashin puolesta, sillä tiedän miten silmittömällä apinan raivolla ja verenhimoisina ihmiset puolustavat oman ideologiansa tahrattomuutta, ja omaa oikeuttaan totuuteen.

Helpottuneena olen sittemmin pannut merkille Barashin uran jatkuvan, mutta köyhempien teemojen äärellä. Kun noin vuosi sitten huomasin Barashin kirjoittaneen vaimonsa Judith Eve Liptonin kanssa kirjasen ihmiskuvaa suppeammasta, mutta jos mahdollista kiehtovammasta aiheesta, aloin valuttaa kuolaa. Kirjassa on näistä omiksi kappaleikseen on erotettu kuukautiset, kätketty ovulaatio, rinnat ja muut kurvit, orgasmi ja menopaussi. Kirjoittajat ovat tietoisia kohteensa tutkimisen vaikeudesta, ja siitä seuraavasta johtopäätösten hataruudesta.

Siksi he myöntävät mukisematta kirjoittavansa pilkatuista just-so -tarinoista. Käsitettä on käytetty vallitsevasta teoriasta loogisesti johdetuista, mutta empiirisesti vaikeasti tutkittavista hypoteeseista joita jotkut ovat erehtyneet pitämään tieteellisenä tietona, toiset jopa totuutena. Yrjö Kivimies on kääntänyt Rudyard Kiplingin kirjan Just So Stories veikeiksi tarinoiksi, mutta käytän tässä kömpelömpää ilmaisua noin-vain.

Havahduin kyttäämään näitä eräässä Joensuun yliopiston biologian laitoksen laudatur-seminaarissa, jossa esiteltiin sivulauseessa hurja tulos: Tulos oli korrelatiivisesti selkeä, ja evoluutiobiologisesti johdonmukainen, mutta oliko hypoteesi muotoiltu muotitieteen hypessä leijuen? Onko kalasääsken aisteilla edes mahdollista saada uskottomuus selville? Onko luonnonvalinta riittävän vahva tällaisten ominaisuuksien syntyyn sääksen elämää pyörittävien vuorovaikutusten verkossa?

Silti, kuten Barash ja Lipton korostavat, nämä tarinat ovat tieteen edistymisen ehto. Sääksitutkimusta kritisoinut professori Heikki Hyvärinenkin valisti viestinnän seminaarissa, että parhaat tutkijat ovat niitä joilla on hurjimmat hypoteesit.

On töppöjen toimittajien tai umpitampion yleisön häpiä jos tietoa toistaiseksi pidetään lopullisena totuutena. On ylipäätään häpiä jos joku uskoo totuuteen. Keskimäärin 28 vuorokauden välein ihmisnaaraan kehossa tapahtuu solumurha. Jos alkion kehitys ei ole alkanut, progeteronihormonin voimalla kohdun limakalvoa ylläpitävä keltarauhanen surkastuu, minkä seurauksena limakalvon kiekuraiset verisuonet kuristuvat, ja limakalvo kuolee tuskaisesti hapenpuutteeseen.

Limakalvon raadon roippeet sylkäistään kohdusta runsaan verenvuodon huuhtelemana, ja uusi limakalvo alkaa rakentua viivytyksittä. Vastaavaa tavataan muiltakin nisäkkäiltä, mutta ei yhdeltäkään toiselta lajilta näin voimakkaana. Lähes kaikilla menstruoivilla nisäkäslajeilla limakalvo imaistaan lisäksi takaisin kehon käyttöön, joten kuukautisvuotoa voidaan pitää ainoastaan ihmisen ja muutaman muun nisäkkään ominaisuutena.

Maalaisjärkiselle kuukautisvuoto tuntuu tuhlaukselta, sillä etenkin puutteen aikoina menetetty raudan, muiden ravintoaineiden ja energian korvaaminen saattaa olla mahdotonta. Barash ja Lipton ottavat analyysissään huomioon myös sen ettei kuukautista silti tarvitse olla adaptiivista hyötyä: Parhaassakin tapauksessa nainen on kuitenkin kokenut yli sadat kuukautiset elämänsä aikana, joten on vaikea uskoa hyödyttömän, mutta tuhlailevan ominaisuuden säilyneen.

Mitä hyötyä kuukautisvuodosta siis on? Ja miksi juuri ihmisellä? Barash ja Lipton tarjoavat tuhlauksen selitykseksi viittä hypoteesia. Ennen Tampaxin ja Vuokkosten aikaa kuukautiset on saattanut olla huomattavasti nykyistä luettavampi ominaisuus.

Hypoteesi törmää kuitenkin melkoisiin loogisiin ongelmiin, sillä kehon sisäiseen viestintään raskaus ei ole käynnistynyt luulisi löytyvän parempiakin keinoja, muille naisille on tarpeetonta kertoa uudesta kilpailijasta, eikä miehillekään liene syytä kertoa vaiheesta jolloin kala ei liiku eikä käy pyydykseen. Barash ja Lipton suhtautuvat omituisen optimistisesti 2 puhdistushypoteesiin, vaikka tätä vastaan on paljon empiiristä näyttöä.

Hypoteesin mukaan kuukautiset ovat keino poistaa esimerkiksi siittimen tai siemennesteen mukana ohi puolustuksen päässeitä mikrobeja tärkeästä elimestä. Vastoin hypoteesin oletuksia kuukautiset eivät ole tyypillisiä mikrobeja holtittomasti levittäville promiskuiteettisille lajeille, eikä ehkäisypillerien, nälän tai harjoituksen aiheuttaman alhaisen rasvaprosentin takia väliin jääneet kuukautiset tunnu lisäävän infektioalttiutta.

Ja miksi juuri ihmisen kohtu niin pahasti pasiliskoilla saastuisi? Tähän kysymykseen ei vastaa moni muukaan selitysmalli, ei edes puhdistushypoteesia kritisoineen antropologi Beverly Strassmannin vaihtoehto: Strassemannin mukaan limakalvon ylläpitäminen tyhjän panttina on kalliimpaa kuin uuden rakentaminen. Vaikka kohdun limakalvo on melkoinen energiasyöppö, ei ihmisnaaras ole tässä suhteessa mitenkään erikoinen.

Ja miksei vain vähennetä huoltoa väliaikaisesti kohtu seisontavakuutukseen tai tiivistetä ovulaatioväliä? Parhaat hypoteesit Barash ja Lipton säästävät loppuun. Jos munasolu ei kykene tunkeutumaan kohdun limakalvoon tai vapauttamaan riittävää määrää limakalvoa ylläpitävää HCG-hormonia, se on syytä huuhdella viemäristä ennen kuin se ehtii kuppaamaan äidistään mehut. Kumpikin näistä hypoteeseista selittää myös kuukautisten ainutlaatuisuuden ihmisellä.

Näkyvät kuukautiset kehittyisivät neljännen hypoteesin mukaan siksi vain suuriaivoisille lajeille. Koska ihmislapsi vaatii syntymänsä jälkeen poikkeuksellisen paljon vanhempiensa resursseja, on myös testaaminen paikallaan juuri ihmisellä. Molemmat hypoteesit ovat, ja tulevat olemaan vielä pitkään noin-vain-tarinoita, mutta Barash ja Lipton luottavat kilpailuhypoteesiin.

Kuukautiset olisi siis äidin keino tarkastaa onko rakastettavaksi ilmoittautunut lapsi rakastamisen arvoinen. Toinen ihmisen lisääntymisbiologinen erikoispiirre on ilmiönä yksinkertaisempi, mutta siihen vastaaminen saattaa olla jopa kuukautisten ongelmaa vaikeampaa. Kun nainen tuottaa munasolun lisääntyäkseen, miksi ihmeessä hän ei tunnu viestivän miehille milloin hedelmöittyminen olisi mahdollista.

Ihmisnaaraalta puuttuu siis näkyvä kiima. Ja vaikka jotkut naiset kertovat tuntevansa ovulaation, suurin osa naisista kätkee se itseltäänkin. Tähän niin sanotun kätketyn ovulaation ongelmaan Barash ja Lipton löytävät tupun selityksiä, kaikki evoluutioteorian hatusta rempaistuja noin-vain-tarinoita. Kätketyn ovulaation käsite on saamassa selkäänsä uudemmilta tutkimuksilta.

Jo melko iäkkäät tutkimukset ovat paljastaneet miesten aistivan ovulaation tietoisuuden ulkopuolelle jäävin hajusignaalein. Kun miehet saavat haistella kuukautiskierron eri vaiheissa olleiden naisten käyttämiä valkoisia t-paitoja, miehet kertovat pitävänsä paidoista jotka ovat verhonneet ovuloivia neitoja. Uudemmat tutkimukset ovat lisäksi paljastaneet naisten käyttäytymisen muuttuvan huomattavasti ovulaation aikaan.

Naiset käyttävät silloin paljastavampia ja seksikkäämpiä vaatteita, suosivat miehissä maskuliinisempia piirteitä, puhuvat sujuvammin ja luovemmin, roikkuvat enemmän kumppanissaan, haistavat paremmin, kiinnittävät enemmän huomiota sekä miesten että naisten viehättäviin kasvopiirteisiin ja käyttäytyvät levottomammin.

Jos nainen käyttää ehkäisypillereitä, näillä muutoksilla on taipumus lieventyä, tai kadota kokonaan. Oikea kysymys ei siis liene, miksi ihmisnaaras kätkee ovulaationsa, vaan miksi hän ei mainosta sitä yhtä selvästi kuin useimmat muut nisäkkäät. Miksi naiset eivät kulje ovulaation aikana ahteri pystyssä, pylväitä puskien ja kumeasti mouruten. Miksei naisten ahteri muutu ovulaation aikaan hohtavaksi pinkiksi palloksi?

Barashin ja Liptonin pohdinnoissa vain vaatimaton vihjailu ovulaatiosta hyödyttää ihmisnaaraita koska: Näiden erittäin vaikeasti testattavien ja toisistaan erotettavien hypoteesien lisäksi Barash ja Lipton tuovat mukaan myös yllättävän näkökulman: Ihmisellä synnytys on poikkeuksellisen vaarallinen, ja synnytyksen jälkeiset vuodet äideille raskaita.

Ne esiäitimme jotka ovat kätkeneet ovulaationsa itseltään, ovat päätyneet useammin raskaaksi kuin ne jotka ovat pelänneet ovulaation aikana.

Samankaltaisen päänsärkyhypoteesin mukaan munasolu on hedelmöittynyt useimmin niillä jotka eivät ole tienneet milloin päätä pitäisi särkeä. Luku kätketystä ovulaatiosta on tämän kirjan puuduttavin osa, joten annoin itselleni vapauden lukea rivien välejä. Niissä Barash ja Lipton tuntuvat tunnistavan eron lisääntymisen ja seksuaalisuuden välillä. Seksuaalisuus on kehittynyt evoluution myötä lisääntymisen ehdoilla, mutta sosiaalisen ympäristön monimuotoisuus on pakottanut sen hermeettiseksi moskaksi, ellei peräti lekaksi.

Kun sellaisella mäiskii pientä dyckert-kantaista lisääntymisen naulaa, herää helposti epäilys siitä onko lisääntymisellä ja seksuaalisuudella enää juurikaan yhteistä.

Luulen Barashin ja Liptonin piilottaneen kirjansa rivien väliin varovaisen viestin niille joiden mielestä homoseksuaalisuus, biseksuaalisuus, pedofilia, koprofilia, nekrofilia tai filosofia olisivat lisääntymisbiologiasta johdettavia luonnonvastaisia seksuaalisuuden irvikuvia. Ne ovat vain seksuaalisuuden muotoja. Tässä ja nyt päätetään, ovatko ne hyväksyttäviä juuri meidän yhteisössämme.

Tai ovatko ne oikein tai väärin. Sillä saavutetaan kelpo kelpoisuus. Rinnat ja muut kurvit. Kurveissa tutkijoita on kiinnostanut eniten vyötärön ja lantion suhde. Kulttuurista riippumatta miehet pitävät viehättävimpinä naisia joilla tuo suhde on 0. Hienoista kulttuurista vaihtelua sentään on: Pienempikin suhdeluku miehiin uppoaa, mutta näyttää daami huteralta, suurempi taas on liian maskuliininen.

Kuinka ollakaan, miesten suosima vyötärön ja lantion suhde näyttää olevan terveyden ja hedelmällisyyden merkki. Hurjimmissa tutkimissa luvun on todettu vaikuttavan myös jälkeläisten älykkyyteen. Lantion seudun rasvat saattavat olla tutkijoiden mukaan tämän syy: Toisaalta voidaan myös spekuloida seksuaalivalinnalla, mikäli mitattu älykkyyden korkea periytymisaste pitää paikkansa ja ampiaisvyötäröisten ympärillä pörrää äijää, joten he pääsevät valitsemaan massasta fiksuimmat lastensa isiksi.

Vyötärönseutua omituisempi piirre ihmisnaaraissa ovat litteärintaisillakin muihin nisäkkäisiin verrattuna melkoiset rasvapallukat jotka ympäröivät maitorauhasia. Rasvaa tarvitaan luonnollisesti maidon tuotantoon, mutta ei sellaista määrää, eikä ainakaan imetysaikojen välillä - imeväinen ei D-kupista juo. Sir Alister Hardyn lanseeraama ja myöhemmin Elaine Morganin puolustama vesiapinahypoteesikin selitys rinnat ovat lapsen kahvat tai kellukkeet äidin kahlaillessa matalassa vedessä on kuitattavissa hymähdyksellä, sillä ihmisen vetisestä esihistoriasta ei ole näyttöä.

Rinnat ovat siis joko miestä tai naista itseään varten. Barash ja Lipton päästelevät räkäisiä purskahduksia muistellessaan rasvaista hiustupsuaan kaljulleen kääntäneen popularisaattori Desmond Morrisin jota jossain kuvattiin ilkeästi, mutta tirskahtelua minussakin aiheuttaen viagraa yliannoksen nielleen näköiseksi itsevarmaa hypoteesia rinnoista: Tälle ei löydy vertailevasta tutkimuksesta tukea, eikä hypoteesi muutenkaan oikein istu nykykäsitykseen ihmisen evoluutiosta.

Koska rinnat saattavat olla ennemminkin riikinkukon pyrstöön verrattava ornamentti, Barash ja Lipton löytävät niille melkoisen määrän uudempien seksuaalivalinnan teorian mukaisia selityksiä. Rinnat saattavat olla myös miehille suunnattu merkki raskauteen ja imetykseen käytettävissä olevista resursseista. Vaikka maidontuotannon näkökulmasta on vaikea selittää runsasta rasvaa, rinnat saattavat kertoa imetyspotentiaalista, sillä suurin osa luonnonkansojen hedelmöityksistä tapahtuu imetysaikana rintojen ollessa vielä turvonneina.

Raskausaikana kehittynyt ärsyke olla eräänlainen peukalosääntö joka pistää miehet tuntemaan vetoa rintoihin naisen kaikissa elämänvaiheissa. Barash ja Lipton pitävät rintoja mieluummin kuitenkin ylinormaalina ärsykkeenä tai ornamenttina, josta ei ole välttämättä seurannut ekologista valintaetua. Rinnat saattavat olla miesten keino arvioida naisten lisääntymispotentiaalia riittävän suuret vaan ei vielä riippuvat rinnat kertovat hedelmällisyydestä , ja helpoiten tämä on saattanut onnistua suuremmista rinnoista.

Suuret terhakat rinnat saattavat olla myös miesten keino arvioida puolisoehdokkaansa symmetrisyyttä siihen eivät sairaat kykene , tai kääntäen, naisten keino vaikeuttaa arviointia rantapalloissa millin heitto ei näy. Varteenotettavimmat hypoteesit kumpuavat kuitenkin kahdesta vallitsevasta seksuaalivalinnan teoriasta: Fisherin pakomallista ja Zahavin haittaperiaatteesta.

Ensimmäisestä Barash ja Lipton käyttävät Weatherheadin ja Robertsonin seksikkään pojan hypoteesiksi kutsuttua versiota — jota tässä yhteydessä voidaan kutsua vaikka naitavan tyttären hypoteesiksi. Jos suuremmista rinnoista on ollut varhaisemmassa vaiheessa vaikkapa ekologista valintaetua, ja koiraat ovat suosineet suurempirintaisia puolisoita, seuraavaan sukupolveen on periytynyt suurempi rintojen koko naarailla ja suurien rintojen suosiminen koirailla.

Näemme ympärillämme suuria rintoja, koska näitä suosineiden koiraiden tyttäret ovat kelvanneet paremmin sulhoehdokkaille. Zahavin haittaperiaatteen mukaan seksuaalivalinnassa kehittyy puolestaan ominaisuuksia joista on kantajalleen haittaa.

Suurista rinnoista epäilemättä on — olkoon todisteena vaikkapa urheiluliivien markkinarako. Mies joka valitsee suuririntaisen naisen, valitsee samalla terveen ja vahvan, sillä heiveröiset ja sairaat eivät sellaisten pallojen kanssa pärjää. Haittaperiaate tuntuu järkeenkäyvältä muovisten povipommien suosiota aprikoidessa.

Kaksi vedellä täytettyä rantapalloa keikkuu luonnonlakeja uhmaten ampiaisvyötärön, pitkien ruipeloiden säärien ja stilettikorkojen kannattelemana. Kävelevät omin jaloin, eivätkä vaikuta edes uupuneilta. Miesten orgasmi tarkoitus on itsestäänselvyys: Naisen orgasmin tarkoituksen pohtiminen on sen sijaan vaatinut useiden tutkijoiden elämäntyön ja tuhansia sivuja tekstiä kirjoissa ja tieteellisissä julkaisuissa.

Muutaman näistä tutkimuksista sain tuoreeltaan esiteltäväkseni biologian laudaturopintojen käyttäytymisekologian seminaarissa vuonna Orgasmin ihmeellisyyden sijaan päädyin tosin silloin äimistelemään tutkijoiden motiiveja. Tutkimuksissa pareja laitettiin yhtymään lasiseinäisiin koppeihin, toimintaa seurattiin silmänliikkeen tarkkuudella ja näytteitä otettiin muun muassa yhdynnän jälkeen emättimestä valuvista nesteistä.

Olivatko tutkijat valinneet aiheensa ilman tavanomaista suurempia intohimoja? Myyränpyynti olisi ollut vaihtoehtona, mutta päädyin sitten tähän. Barash ja Lipton aloittavat hypoteesien käsittelyn naurahdellen kepeästi Desmond Morrisin vaakamambohypoteesille: Kirjoittajat kuittaavat tämän toteamalla vain ettei tästä ole näyttöä, mutta palaavat siihen myöhemmin uudelleen viittaamalla tutkimukseen jota minäkin seminaaria varten referoin.

Siinä ulos valuvan siemennesteen määrä oli selvästi pienempi tapauksissa jossa nainen oli kokenut orgasmin. Minusta samantyyppinen, Barashin ja Liptoninkin mollaama petohypoteesi on huomattavasti hölmömpi.

Että orgasmi mukamas laittaisi naaraan olemaan hiljaa parittelun jälkeen, ja piilottaisi näin pariskunnan pedoilta herkkänä hetkenään. Eivätkö naiset mukamas osaa pitää turpaansa kiinni muuten kuin luomurelaksantin avulla? Tai no - jääköön. Tässä kohdin kirjaansa Barash ja Lipton alkavat toistaa itseään; sama hypoteesikehikko kun tuntuu taittuvan pienellä hienosäädyllä useampaan ongelmaan. Orgasmin ongelman yhteydessä Barash ja Lipton nostavat esiin seuraavat varteenotettavat, varhaisempien sivujen perusteella ennustettavat, ja todistusaineistoltaan niukat hypoteesit: Jos minulta kysytään, kannatan näistä hypoteeseista tätä viimeistä.

Empiiriseen aineistoon nojaten, tietenkin. Lopulta tulee aika jolloin ihmisnaaras lopettaa lisääntymisen. Taas kerran törmäämme ominaisuuten jossa ihminen vaikuttaa huonosti suunnitellulta ja tehottomalta kapistukselta. Evoluution ymmärtää parhaiten kun miettii, kuinka moni esiäideistäni ja esi-isistäni on jäänyt lapsettomaksi?

Näemme ympärillämme vain ihmisiä joiden esivanhemmat ovat tuottaneet mahdollisimman paljon runsaasti lisääntyviä jälkeläisiä, sisällään geenejä jotka ovat laittaneet heidät lisääntymään. Miten on mahdollista että kaikki naiset luopuvat lisääntymisestään vapaaehtoisesti kesken kaiken. Meidän pikku Lotan ikäluokasta jo puolet elää yli satavuotiaaksi.

On mahdollista että menopaussi on uuden ajan tuote, evoluution sivutuote tai sattuma joka on noussut esiin vasta kun naiset ovat alkaneet yleisemmin elää siihen saakka. On myös mahdollista että naiset ovat sopeutuneet evoluution kuluessa tuottamaan ennalta määrätyn määrän munasoluja, minkä seurauksena ne yksinkertaisesti vain loppuvat tietyssä iässä. Barash ja Lipton löytävät tähän näennäiseen järjettömyyteen kutenkin myös järjellisiä ja adaptiivisia noin-vain-tarinoita.

Useimmat näistä liittyvät ilmiöön joka on silmiinpistävä juuri ihmisillä: Keskeneräisenä syntyvän ja pitkään kehittyvän ihmislapsen hoitaminen vaatii useamman työpanoksen, joten siirtyminen isoäidiksi voi lisätä kokonaiskelpoisuutta. Iäkkäälle naiselle pariutuminen laadukkaan miehen kanssa saattaa olla hankalaa, ja raskaus ja terveen lapsen synnyttäminen keholle niin hankalaa, että omat geenit siirtyvät ajassa paremmin antamalla tilaa nuoremmille ja siirtymällä lastenhoitajaksi.

Vaikka isoäitiyteen liittyville hypoteeseille ei liene kilpailijoita, myös teknisemmät vaihtoehdot on otettava huomioon. Koska sukupuolilla on samat geenit, lisääntymisen ja jälkeläishoidon riuduttamat naaraat saattavat väistyä lisääntymisen näyttämöltä aiemmin kuin samalla perimällä, mutta miellyttävämmässä lisääntymisympäristössä eläneet, helpommalla päässeet koiraat.

Useimmista amerikkalaisista kirjoista poiketen How Women Got Their Curves on erittäin tiivis, ajoittain listamaisuudessaan puisevakin. Materiaalista ei ole puutetta, minkä seurauksena Barash ja Lipton eivät ole sortuneet täyttämään sivuja monelle kollegalleen tyypillisen darwinistisen evoluution perusteiden jankkaamiseen.

Jäin kaipaamaan vain molekyylibiologisten tutkimusten parempaa huomioimista — juuri ne kun lienevät se ainoa tie ulos noin-vain-tarinoiden ikuisesta pyörittelystä. Jos siitä ylipäätään halutaan ulos. Juuri noiden tarinoiden tähden pidän tätä parhaana lukemistani luvun tiedekirjoista.

Harmi että miehen piirteet ovat niin tylsiä. Otin läppärin koulun läppärivaunusta, ja aloin jatkamaan photoshop-työtäni. Lasse oli kuin ei huomaisi minua, mutta jatkoin tään tarkkailua. Päätin rikkoa painostavan hiljaisuuden, mikä vallitsi luokassa. Pikkuhiljaa juttu alkoi luistamaan, aloimme keskustelemaan urheilusta, mopoista ja sen sellaisista. Olin puolen tunnin päästä saanut työni valmiiksi, ja kumarruin sivupöydälle kokeilemaan toimiiko langaton printteri.

Lasse oli ilmeisesti myös saanut työnsä valmiiksi, sillä hänkin nousi ja lähti viemään paperia kohti opettajan pöytää. Lasse joutui pujottelemaan kulkiessaan minun ja pöydän välistä, ja hänen kulkiessaan siitä tunsin hänen puolikovan munansa hankaavaan takapuoltani housujen läpi. Katsahdin Lasseen, joka tuijotti takaisin ja oli selvästi häpeissään. Mietin, että oliko minun seurani tosiaan saanut hänet kovaksi? Olin itsekin bi, joten oma munani alkoi myös heräilemään.

Lasse punastui ja alkoi änkyttämään jotain. Olin jo sen verran kiimoissani, joten kävelin hänen luokseen ja kouraisin ohuiden adidas-verkkareiden läpi haarovälistä. Lasse lopetti änkyttämisen heti ja katsahti minuun. Hän alkoi hymyilemään, aivan kuin arvelinkin. Minulle tuli yllätyksenä Lassen homoseksuaalisuus.

Hän alkoi avaamaan farkkujeni vyötä ahnaasti, aivan kuin tämä ei olisi hänen ensimmäinen kertansa. Jarruttelin häntä hieman ensin, ja kysyin oliko hän ennen puuhannut tälläisiä? Lasse alkoi taas punastella, vastasi runkanneensa kerran kaveriaan, ja vannoi ettei ole koskaan tehnyt muuta.

Hyväksyin tämän, ja aloin laskemaan housujani. Lasse halusi pysähtyä tähän, ja ihastella hieman tummansinisiä boksereitani. Hetken kuluttua hän laski nekin. Penikseni oli yhä puolikova, mutta jo siinä vaiheessa noin 15 senttimetrinen. Kivekseni roikkuivat alhaalla, ja ne olivat tummanruskean karvan peitossa. Lasse ihasteli tätäkin näkyä hieman, kunnes runkkasi munani täysin kovaksi minun nauttiessani täysin rinnoin. Lasse ryntäsi tässä vaiheessa lukitsemaan luokan oven, ja palasi luokseni. Kuin kokenutkin konkari, hän otti kyrvän ahnaasti suuhunsa.

Imeskeli ensin terskaa, kunnes koko tavara oli pohjia myöten hänen suussaan. Lasse alkoi tekemään päällään edestakaista liikettä, ja kiiman vallassa otin hänen ruskeista hiuksistaan kiinni ja työnsin hänet aivan loppuun asti. Kuola valui vain, kun hän laski munan suustaan. Se oli hyvä, sillä en olisi halunnutkaan laueta vielä.

Katselin kun tuo sinisilmäinen murrosikäinen poika nuoleskeli kassejani, ja olin jo laueta siihen. En kuitenkaan haluunut vielä, joten potkin housut nilkoistani ja nostin kevyen teinipojan makaamaan pitkälle pöydälle. Lasse katseli kun aloin laskemaan hänen housujaan alas, ja nostin hänen laihat jalkansa kohti kattoa.

Ihastelin itsekin hänen vaaleanvihreän värisiä boksereitaan. En kuitenkaan malttanut odottaa enenpää, vaan kiskoin nekin pois. Lassen muna oli kivenkova, ja silloinkin noin 12cm pitkä.

Pienehköt kassit jotka olivat hennon tumman karvan peitossa. Aloin nuolemaan hänen munansa vartta, ylös ja alas. Kuuntelin samalla kun nuori poika ynähteli ja huohotti nautinnosta, joka lisäsi kiimaani entisestään. Pikkuhiljaa siirryin alas, kiveksiin, ja siitä alas nuollakseni nuorta peräreikää.

Lasse alkoi kiemurrella nautinnosta ja jännityksestä, ja jatkoin nuolemista yhä enemmän. Ymmärsin yskän, ja kävin hakemassa käsivoiteen repustani, jota pidin aina liikuntatunneilla mukana. Levitin sitä hieman sormelleni, ja voitelin sillä pyllyreiän.

Maajussille gay morsian jenni live sex web cam

Yhtään en kuitenkaan halua sanoa ääneen. Saisinkohan minä tuolta tytöltä. Sen nimi on Minna. Ainakin se vilkuilee minua siihen malliin. Helenan mukaan minulla on karismaa. Me puhuttiin joskus karismasta sen kanssa paljon. Mielestäni Helenalla on karismaa. Yhdessä ne on siis aika karismaattisia. Tänään minä en aio lenkkeillä yhtään. Kaikki on kai oikein nyt, kun ajattelee sitä miten asiat voisivat olla. Olen alkanut jälleen aivan vakavissani suunnittelemaan pakoa suomesta.

Täydellinen elämänhallinta vaatii muutosta, joka tapahtuu ainoastaan ymmärtämällä. Minä en halua ymmärtää. Rauli B Somerjoki laulaa "Laivat". Pienenä minä inhosin tuota kappaletta. Ei yhtään söpö pimu. Taannoin istuttiin miehissä Petrin ja Jarkon kanssa iltaa Petrin pihassa ja grillattiin meksikolaista makkaraa. Silloin puhuttiin menneisyydestä tämän päivän mittapuulla. Juuri nyt tekisi vallan hyvää ottaa irti sen verran, että voisi palata hetkeen. Tai sitten se on vain tämä yksinäisyys.

Kumpaankaan en halua sijoittaa. Jonkun joka pitää minusta huolta niissä asioissa, joita minä kaipaan. Viimeiseen kahteen vuoteen mahtuu ainoastaan yksi sellainen nainen.

Se oli hyvä nainen. Sitten se jätti minut kun kiukuttelin sille. Minulla on ihan liikaa vapaata. Sanon ettei se ole minun ja ukkeli nappaa sen nenäni edestä. Jos olisin yhtään tavallinen, niin heitättäisin sen pihalle tästä paikasta, mutta tämä on enemmän sen paikka.

Mikään ei saisi tavallisesti tulla tielle. Tämä on tuon juopon metsää, ja minä olen vain vieraisilla. Miksi siis alkaa Jeesustelemaan asiasta. Ylöspäin katsotaan aina kunnioituksella.

Sitä halutaan, mikä on parempaa. Puut on täydesä lehdessä. Maija Vilkkumaa laulaa satumaatangoa. Tästä musiikista tulee mieleen se Ulla. Siitä naisesta en voi sanoa mitään mitä voisi ohjata sanalla "mutta". Minä en haluaisi kirjoittaa enää yhtään sanaa elämästä. Tämä on liian hyvä elämä kirjoitettavaksi niille, joiden elämä on tyhjää ja merkityksetöntä.

Ensi vuonna tähän aikaan minä en istu tässä, tai sitten istun. Kotini ei ole ollenkaan enää sellainen mitä haluaisin sen olevan. Väri on vihreänharmaa näin illalla. Poismuutto tampereelta ratkaisisi paljon. Tammelan puistokatu on hiljaa. Olut maistui yllättävän hyvältä. Eric Claptonin "Cocaine" jauhaa ilmaa. Millä sanoilla minun pitäisi ajatella ollakseni vapaa?

Se yksi nainen sanoi luettuaan tekstejäni, että "sinä olet Bukowskisi lukenut. Minä olen alkanut katselemaan ihan liikaa elokuvia ja myönnän liian helposti oikeuksia hiljaa olemiseen silloin kun minulle puhutaan. Totta puhuakseni; minä en koskaan kirjoita sellaisista asioista, jotka koskettavat ihmisiä.

Pitäisi juoda kaakao nopeasti pois ja mennä johonkin. On liian hyvä olla. Ruutipuistossa vanhan Arkkitehdin hautamausoleumi rappeutuu tämän päivän sateissa. Kuningas katseli jalkoihinsa, puhui sanoilla joita ei oltu käytetty aikoihin.

Ystävät nuolevat toisiaan vapaasti likaisella pedillä aikajatkumo sillä ei ollut meille mitään asiaa. Hänen ihonsa kiilsi epätodellisen paljon. Askeleet kosteana irtoamisen ääninä.

Päätin jostain täysin odottamattomasta syystä mennä paikkaan jossa tätä nykyä tulee käytyä varsin harvoin. Totta puhuakseni kävelen joka ilta tunnin, ehkä kaksi näitä katuja, mutta tällä kertaa tein sen täysin ennalta odotetusti, vailla minkäänlaista suunnittelemattomuutta. Tein siis eräänlaisen suunnitelman, jonka mukaan minun tulisi edetä.

Aurinko lämmitti maihinnousutakkini pintaa kivasti suunnatessani askeleeni kohti WM: Nyt ajatuksenani oli kirjoittaa useampi runo, muutama sivu novellia, päiväkirjaa ja jotain ihan muuta, mitä en osannut täysin vielä nimetä tässä vaiheessa.

Aamulla herätessäni olin onnellinen, etten ollut herännyt liian myöhään. Aluetta, jossa asuu roskaväkeä niin tiheässä, ettei täällä voi kulkea ilman tunnetta siitä, että joku vaanii jotain mitä minulla on.

Ja minä en tiedä mitä se on. Se on jotain epätavallisen tavallista, tai jotain varsin symmetrista kansallisesti ajatellen. Tarkoitukseni ei ollut kävellä niitä katuja pitkin, joita olen tottunut kulkemaan. Jossain ihan muualla olisi tämän päivän idea, ja ajatus, jonka mukaan tähän päivään pitäisi sukeltaa. Näillä seuduilla asuu se nainen, joka näyttää Geishalta. Se pukeutuu aina hienosti ja työskentelee jossain päin Hämeenkatua.

Sen kasvot ovat kireänahkaiset, niinkuin terskanpinta erektiossa. Kerran minä harrastin seksiä naisen kanssa, jolla oli Japanilaiset Geishavaatteet päällä. Se ei kuitenkaan ollut Japanilainen, eikä sen suvusta löytynyt yhtään japanilaista.

Poliisit ajoivat tänään minut kiinni, kun olin lähdössä Nokialle. Ne etsivät kuulemma "normaali käytäntöä". Tai niin minulle sanottiin, kun kysyin, miksi minut pysäytettiin. Koivuniemellä en ole käynyt aikoihin. Pitäisi kesällä olla tekemisissä vain itsensä kanssa, ettei omaksuisi passiivisuutta.

Imuroin raivokkaasti päästyäni kotiin ja löysin vanhojen runojen kätkön vuosilta - Ne ovat kaikki käsinkirjoitettuja ja omituisia. Joukossa oli useita päiväkirjoja, joiden sivuja en uskaltanut avata. Omituista kyllä; jollain tapaa muistan kaikkien päiväkirjojeni sisällön melko selvästi. Pulut ovat alkaneet hankkimaan pesää parvekkeelleni.

Ne ovat tehneet sitä kohta neljän vuoden ajan. Ne tulevat aina tähän aikaan vuodesta. Siitä minä olen varma, ettei tästä päivästä tule samanlainen kuin eilisestä. Tai jos tulee, niin minä pidän huolen siitä, ettei mikään muutu oleellisesti niin, että olisin itse siihen osallinen.

Ajatuksia muodostamalla pääsee lähemmäs täydellistä ajattelemattomuutta, ja siihen lopulta kaikki ajattelu tähtää. Peruuttamatonta on vain tuleva. Siihen ei voi vaikuttaa edes omilla valinnoillaan. Menneisyyden voi aina muuttaa itselleen enemmän sopivaksi. Tästä hetkestä minä en tiedä. Tässä hetkessä oleminen on aidan päällä keikkumista, ja ainoana vaihtoehtona on lipsahdus menneisyyteen tai tulevaan.

Ihan liian aikaisin kun miettii sitä, että jotkut meistä saattavat painiskella uniongelmien kanssa. Omalla kohdallani uniongelmat jothtuvat aivan liian vilkkaasta ajattelutavastani. Lehdet ilmestyivät suurimpaan osaan puista yhden yön aikana. Tämä herättää suurta ihmetystä niissä, jotka sen ehtivät huomaamaan.

Mankinen heitti ironisesti viikonloppuna huomauttaessani tästä vihreyden ensiaskelmasta, että "kovin vähänhän ne pitävät meteliä esiintullessaan.

Luonnon kiertokulkua, tai oikeastaan kaiken toistumista vuosi vuodelta. Televisiossa Kirjallisuuden tutkija Hankkila sanoi, että "eikö se ole hieman nai'ivia olla kaupallisuutta vastaan, vaikka olisi kuinka taiteilija. Suurin osa heistä oli taideteollisuuden orjia. Tai kuten joku on sanonut "orjamoraalin edustajia".

Puut heiluvat niin vähän, ettei sitä huomaa. Minä olen väsymässä tähän kaikkeen. Siksikö meidän aikamme on näin väritön? Nuoret tytöt ostavat ensimmäisen seksuaalisen kokemuksensa nimettöminä juuri tällaisissa paikoissa. Nimimerkin taakse piiloudutaan riettaan ulkokuoren avulla. Jutta Urpilainen on noussut Tuomiojan rinnalle.

Myös Tarja Filatov on noussut kolmen kärkeen. Mitä laajemmalle näkee, sitä enemmän ymmärtää olevansa typerä. Ja sen ymmärtäminen vasta tyhmäksi tekeekin. Tutkiskelen hetken johtomerta televisioni takana ja ihmettelen, miten kaikki nämä asiat mahtuvat televisiooni näin pieniä johtoja pitkin.

Jos minulla olisi rohkeutta, joisin kaikki päivät viinaa ja unohtaisin ajattelemisen. Tuntemista ei koskaan sovi unohtaa. Sitä ei pitäisi missään vaiheessa ymmärtää millään tavalla.

Noinkohan tuosta urheiluselostajasta tulee koskaan mitään. Kuinkakohan moni ajattelee juontajista yhtä negatiivisesti kuin minä? Rock'n'roll on tämän päivän musiikillista rokkia. Se on saavuttanut sen, mihin levyteollisuus toivoikin sen menevän; "Kapinallisuuden". Ja juuri sellaiseksi kapinaksi, mitä voidaan hyödyntää mahdollisimman hyvin! Se voidaan myydä niin loppuun, ettei mitään jää jäljelle. Kuinka moni tulee ajatelleeksi, että kapina on oikeastaan sama asia, kuin "hävitty vallankumous"?

Vanha mummu kompuroi rotwallin reunassa ja nuoret raggarit nauravat sille. Mitä ne tekevät tämän talon nurkalla tähän aikaan päivästä. Eikö heidän pitäisi olla koulussa? Minä kävin mielelläni koulua, koska kaikki vastustivat koulumaailmaa. Olen vasta viimeaikoina oppinut ymmärtämään, että olen älykäs ja se kaduttaa suuresti. Tähän asti olen aamuisin tuntenut pahaa oloa.

Eilen katselin kenkiä joiden hinta oli isompi kuin kuukaudessa asumisesta maksamani vuokra. Kysyin myyjältä, "miksi nämä ovat näin kalliit", hän sanoi, "laatu maksaa". Suomessa työttömiä on enemmän kuin koskaan. Aila Rauatmaa, hyvinvointieläinlääkäri on sitä mieltä, että hyötykäyttöeläinten vointi on hyvä. Näen melkein kuinka kuola valuu sen suupielestä.

Sen mukaan on ihmisten vika jos eläin voi huonosti. Rauatmaan mukaan karjan kannalta tuotantotalouksissa ollaan menty ihan liikaa siihen, että epäkohdat ovat kasvaneet, eläimet likaantuneet ja teurastustavat raaistuneet. Koskakohan pihvin paistaminen pitää suorittaa niin, ettei liha pala liiaksi. Tästä tullee hyvä päivä, mikäli jaksan lähteä johonkin. En vielä tiedä mihin, mutta johonkin on mentävä.

Kaduilla pitää kulkea sokeasti, mutta niin, ettei mikään jää näkemättä. Tästä vuodesta tulee joko hyvä, tai todella huono. Välimallin vuotta en haluaisi tästä vuodesta. Niitä ei ole ollut viimeaikoina. Jonkinlainen tästä vuodesta tulee ja minä en vielä osaa ajatella sitä niin tarkasti, että lähtisin siitä kertomaan itselleni millään tavalla. Elänköhän minä vielä silloin, kun maailmalla aletaan maksamaan elämismaksua. Kuukausirahaa siitä, että saa olla elossa.

Tekisi mieli hampurilaista ja kahvia. Kahvia minulla on, mutta hampurilaisia ei. Saaraa pitäisi lähteä moikkaamaan. Niin pitäisi kyllä Anniakin. Ketä kaikkia minun pitäisi lähteä moikkaamaan? Olen niin väsynyt, etten muista ja minä elän varsin terveellisesti.

Jokainen aamu alkaa jollain tapaa kuumeenoloisissa tunnelmissa, eivätkä päivät ole millään tavalla järjestyksessä, ellen aiheuta niihin epäjärjestystä.

Tämä kaikki johtuu siitä, että olen niin vapaa. Minä olen elänyt niin paljon, etten uskalla enää katsoa taakseni.

Edessä uudet seikkailut tai täydellinen romahdus. Paikalleen ei voi jäädä. Pitäisi mennä metsään, ennenkuin lähtee saareen. Toivottavasti kesäkuusta tulee sateinen. Pitäisiköhän viettää tämä kesä työttömänä ja istua kirjastossa. Ihan niinkuin kaikki nuoruuteni kesät. Silloin muiden tavoitteena oli löytää kesätöitä ja ahkeroida. Minä istuin kirjastossa, luin ja olin työtön. Silloin minä kai aloitin kirjoittamaankin. Tai en minä tiedä. Siltä minusta tuntuu näin jälkeenpäin. Olen jälleen suunnitellut matkaa Lontooseen tai Edinburghiin.

Ihan vain muutamaksi yöksi. Kadulla autot ajavat kilpaa. Minä haluaisin johonkin muualle hetkeksi. Kirjoittaminen ei suju tällä hetkellä oikein millään tavalla. Naiset pukeutuvat vaatteisiin eri tavalla kuin ennen. Mistään ei pitäisi nyt karsia, koska elämä täyttyy ajan kanssa. Miksi minä olen näin paikallani? Maksoin kaikki laskut pois, jotta voin elää taas muutaman kuukauden hulttioelämää. Juopottelua pitäisi lisätä, sillä vapun jälkeinen krapula osoitti, etten ole juonut tarpeeksi viimeaikoina.

Tällaisessa paikassa on liian kuuma istua. Ei telttaa ole tarkoitettu ihmiselle joka on krapulassa ja kirjoittaa. Hiki sotkee paperit ja tekstistä tulee tylsää. Teltta ei ole tarkoitettu tähän, mutta kahvi on hyvää ja se pitää paikallaan.

Ja koska kahvin juominen ei tarjoa tarpeeksi vastuuta ja menettämisen pelkoa, niin pitää kirjoittaa asioita, joilla on merkitys vain tällaisessa paikassa, jossa kirjoittaminen on vaikeaa.

Kesän mittaan minä joko menetän kykyni kirjoittaa, tai sitten minusta tulee entistä enemmän kuudennen valtakunnan edustaja. Minä olen viimeaikoina syönyt epäterveellisesti. Se on ajan sattumaa. Aika on sellainen, että tulee elettyä liikaa hetkessä, muttei kuitenkaan tarpeeksi. Ukkonen ei ole vielä kertaakaan soinut Tampereen yllä.

Minun aikani koittaa vielä, mutten tiedä ollenkaan, että miksi ja missä. Näen unia liskoista, jotka raastavat irti jalkani. Ne asuvat jäässä ja niiden iho tuoksuu etikalle. Olenkohan koskaan nähnyt käärmettä niinkuin nyt näin kun juhlimme vappua?

Se oli penis joka kiemurtelee itsensä ympärillä ilman toivoa. Tekee mieli munkkia ja kahvia. Kerran olin alasti uimarannalla. Luulin olevani yksin, mutta paikalle eksyi sokea nainen koiransa kanssa.

Silloin tajusin, etten minä voisi koskaan olla tarpeeksi tai liikaa oma itseni. Näille miehille ei voi kirjoittaa kuin paperille.

Muuta ne ei ymmärrä. Pakeneminen tällaisesta paikasta on eräänlaista häviämistä kaikille olemassaoleville luonnonlaeille. Joitakin vuosia sitten minusta tehtiin lehtijutulla Mansen Morrison.

Sitten minä aloin pilaamaan mainetta leikkaamalla hiukseni aina vaan lyhyemmäksi. Nyttemmin minä olen Tammelan tapaeläjä. Ihminen jolta puuttuu suunta olemassa olevien suuntien maailmassa. Lokki varastaa juopuneelta naiselta makkaran kädestä. Tänään sitä kuitenkin juhlitaan ja minun pitää mennä ulos ystävän kanssa.

Oliko se kuitenkin eilen? Tyttölauma kusee puoliympyrässä ja puhuu kielellä, jota en ymmärrä. Jokaisen miehen on oltava mies naiselleen, halusi nainen sitä tai ei.

Matkaa pitäisi taittaa että silmät aukeaisivat. Naisen tehtävistä minä en juurikaan tiedä. Eilen, tai siis oikeastaan tänään me olimme jossain hipoissa, joista kehkeytyi omituinen pellavapaatos jossain Tampereen toisella laidalla. Oliko tämä nyt sitten kesän vai kevään ensimmäinen päivä? Ne ihmiset matkalla sinne näyttivät auotmyyjiltä, jotka pitävät käytettyjen autojen myyntipihaa jossain pälkäneen suunnalla.

Onnekseni paikalla oli kuitenkin tuttuja. Me kävelimme koko matkan Koskipuistosta Hämeenpuistoon. Minä rukoilin ääneti koko matkan, etten tapaisi ketään sellaista ihmistä, jota en tunne. Hämeenkatu oli päästä päähän asti täynnä autoja ja ihmisiä. Kerran minä tapailin puolisen vuotta mustaihoista naista.

Sillä oli kapein koskaan näkemäni lantio ja niin leveä pylly, että kerran se jäi kiinni siitä Ikean keittiötuoliin, ja minä sain auttaa sen irti siitä niin, että se nousi tuolin kanssa seisomaan ja minä kiskoin sen tuolin irti siitä. Se joutui kulkemaan usein sivuttain, jos ovi oli vähänkin tavallista kapeampi. Mutta juoda ja juhlia se osasi. Tupakkaa se ei polttanut kuin lauantaisin. Jostain kantautuu Wang Wang Blues.

En tiedä tarkkaanottaen mistä. Kirjoittaminen keskeytyy aina kun joku pysähtyy mistä kirjoitan. Olen kolmasti joutunut sanomaan, että "juuri tästä". My penmanship is very poor Now. Normaalisti minua inhottaisi, mutta ei tällaisena päivänä. Nyt soi Harry Nilssonin "Everybody's Talking". Vanhalle viinalle haiseva nuorimies sanoo, että "vittu tällaista pupunruokaa jaksa".

Lakimieheni ehdotti minulle, etten enää puhuisi elämästäni niin avoimesti, koska se ei ole hyväksi ihmiselle, joka ei tee sitä elääkseen. Viina on mukava homma. Jos tänään ratkean ryyppäämään, niin kirjoitamme muutaman kappaleen Mankisen kanssa ja juhlimme vkonloppua niinkuin sitä pitää juhlia. Enkö minä saisi puhua asioista niiden oikeilla nimillä? Taidetta ei koskaan luoda. Sillä tehdään samaa kuin lannoitteella. Lokilta puuttuu toinen jalka. Onko sillä mitään meritystä, mistä kirjoittaja kirjoittaa?

Ne jotka katoavat tietävät olevansa väärässä. Puhumalla asioista selviää ainoastaan niistä asioista, joissa rankaistaan sanoilla. Ehkä minä rakennan identiteettiäni itsekkäistä syistä. Kävin Annilla, vaikka minun piti mennä kirjoittamaan Pikikseen muutamaksi tunniksi. En saanut sillä hetkellä irti itsestäni niin paljoa. Anni tarjosi pahaa kaakaota. Sillä ei ollut ollenkaan maitoa.

Annilta lähdin sitten pikikseen kaakaolle ja kirjoittamaan. Tupakoinnin lopetin tänään, koska se ei palvellut enää tarkoitustaan. Tästä tulee huono merkintä. Pihalla on kosteaa vaikkei ole satanut aikoihin. Roskat tulevat kadulta kapakkaan sisälle. Kadut olivat tänään erilaisia kuin aikoihin. Minulla ei ole oikein mitään hyvää sanottavaa mistään, paitsi kaakaosta.. Pikiksessä kaakao on aina hyvää. Kirjoitanko minä kirjaa kaakaosta? Eilen katselin kaksi elokuvaa. Kohta on kesä, vaikka nyt on vasta kevät.

Jostain syystä huomaan kirjoittavani enemmän silloin kun ajattelen kirjoittavani jotain täysin merkityksetöntä.

Tuleekohan minusta kirjallisuuden Sofi Oksanen? Etupäässä minä kirjoitan kai elämästäni, ja elämästä kirjoittaminen käy elämäntyöstä. Valoton aikakausi alkaa olemaan ohitse, ja minä kirjoitan epätoivoisia rakkaudentunnustuksia tai kirjeitä itselleni luettavaksi myöhemmin. Minun pitäisi pysyä runossa, koska sen osaan enemmän kuin hyvin.

Minulle runo on kala meressä. Ja kalojahan me olemme kaikki lopulta. Mies luettelee vieressä minkälaisesta lasista hänen tulee juoda kaljansa. Hän näyttää eläköityneeltä metsästäjältä. Satu soitti taannoin ja sanoi, että meidän pitäisi mennä ulos kaksin kävelemään. Voidaanko me leikkiä yhdessä? Minä kirjoitan liian oikeilla nimillä, koska väärät nimet eivät kerro kenestä, tai mistä puhun. Kirjoittamisesta on tullut ajatustyötä, joka ei tunnu ollenkaan työltä.

Jonnan kanssa me molemmat kirjoitettiin asioista. Koskaan ei kuitenkaan vertailtu tekstejämme. Siksi me ei kai kirjoitettu samasta elämästä. Maija lupasi taannoin järjestää bileet, joihin kaikki on kutsuttu. Minua ei kuitenkaan ole kutsuttu, koska bileet olivat minun ideani.

Tässä paikassa, näiden tuolien joukossa, kengät näyttävät kuolleen meren rantaan ajautuneilta leluarmeijoilta. Nuoret tytöt parveilevat sisään perseet pystyssä. Miten se voikin olla näin selvää? Minun pitäisi saada nyt jostain oikein kunnolla, etten ajattelisi kaikesta näin. Katon rajassa Kanerva kertoo kuinka tämä kaikki palaute antaa voimia ja uutta uskoa tehtävien hoitamiseen.

Taitaa olla pelkkiä poliittisia lupauksia tulevaisuuden varalle. Minä tarvitse uuden kynän, jolla kirjoitan tätä elämää näille papereille. Tämä on kantapaikka tälle porukalle ja minä taidan kuulua tähän porukkaan. Pitäisi kai tutustua näihin ihmisiin, että voisi välittää siitä mitä he ovat. Ovat nämäkin ongelmia tässä mittakaavassa.

Muita mittakaavoja ei ole. Tietyllä tavalla minä uskon, että ensi kesästä ei tule millään tavalla poikkeavaa edellisiin kesiin nähden. Suurin osa näistä päivistä on jollain tapaa alennusmyynnissä, eikä hintaa kerrota, ennen kuin kauppa on tehty. Näiden talojen seinät on vedetty tämän maailman eteen niin, ettei ihmisten tarvitse olla mitään muuta kuin sitä mihin heille on annettu mahdollisuus. Näiden periaatteiden mukaan ajatellen vapautta seuraa aina vankeus.

Pekkarinen syyttää Kataista huonosta johtamisesta tässä "kanerva-kriisissä". Tarkemmin ottaen Pekkarista pitäisi syyttää huonosta mausta.. Tähän paikkaan tulee postia yhtä paljon kuin asiakkaita.

Järjellä ajatellen liikenteessä kuolee vähintään 2,5miljoonaa suomalaista joka päivä. Huomenna on tämän päivän mittapuulla ajatellen paljon enemmän surua, kuin eilen. Ja sellainen ihminen, jolla on kotonaan useampi kuin yksi peili, ei arvosta elämää ollenkaan.

Minä hain Kauppahallista lohta sinappihunnulla. Se on hieno paikka. Paljon lihaa ja vanhoja akkoja. Mitä kaikkea sellaisista paikoista mahtaakaan saada. Vaihtelun vuoksi ostin kauppahallista kupposen kahvia ja aamulehden. Uusi kynä piti ostaa, mutta ostamatta jäi. Siellä minua vastapäätä istui isorintainen, vaalea nainen. Se flirttasi minulle ja minulla alkoi seisoa niin, että se varmasti näkyi. Pitäisiköhän minun ostaa baskeri? Oliko sillä kahvilalla nimeä, jossa join kahvia siellä.

Siitä olen kuitenkin melko varma, että sellaisesta paikasta ei varmaankaan löydy onnettomia ihmisiä. Entinen tyttöystävä käveli ohitse.

Se sanoi, että "sinä et ole muuttunut ollenkaan kymmeneen vuoteen. Lukikohan se joskus salaa päiväkirjaani? Minun pitäisi todella löytää hyvä ja kestävä kynä, jolla voisin kirjoittaa useamman viikon. Mies vieressä kertoo kuinka sitä huvittaa eläkeläiset. Onkohan se saanut juuri potkut? Yritän hetken arvailla mitä ihmiset tekevät työkseen. En onnistu kovin hyvin. Kirjoittamaan ja juomaan yhden ison. Kuinka tällaisessa paikassa ajautuukaan näin olemattomiin keskusteluihin siitä, kuunka rakkauden ja rintojen merkitys on rakkauden äärimmäinen muoto?

Ymmärränhän minä mitä sillä tarkoitetaan. Mutta ei me loppuaikaamme täällä kerskailla kuinka äiti antoi tissiä. Me juodaan punkkua ja puhutaan elokuvista, joissa Jack Nicholson ei ollut. Se on meidän tapamme toimia. Eilen näin Maijan kun se oli Vapaa Valinnassa ostamassa jotain.

Minä ostin niitä lautasia ja henkareita. Menin hieman hämilleni siitä, kuinka minuun kiinnitettiin tuollaista huomiota tuon miehen puolesta, mutta se teki sen ihan oikeutetusti. Sillä kai minun habitukseni sitten on banaali. Onko rakkaus todellakin aidointa silloin kun se on suunnattu rintoihin? Ärsyttää vaihtaa tällaisesta asiasta mielipiteitä sellaisen ihmisen kanssa joka ei edes viitsi esittäytyä. Vastapäätä istuu mies, joka seuraa minua.

Se on aina näissä paikoissa joihin minä tulen puhumaan ja kirjoittamaan. Minä taidan olla samanlainen kuin se; se vaan istuu ja juo. Se taitaa olla tarkkailija joka on unohtanut olevansa sitä mitä on. Minä en ole ollenkaan varma siitä, kuka olen. Keskityn sydämellä kirjoitettuihin tietokirjoihin. Kasvoin Parikkalan Siikalahden möyheällä osmankäämipatjalla kahlaillessani Äyräpäänjärvihulluuteen.

Einari Merikallion fani olin ollut kymmenvuotiaasta luettuani Olli Järvisen kirjoituksen tästä legendasta, ja tarunhohtoisesta valkoisesta hiustupsusta. Lainasin gradua tehdessäni Joensuun yliopiston kirjastosta Äyräpäänjärvi-kirjan päätettyäni änkeä sen nokikanatutkimukseni lähteisiin vaikka väkisin.

Käytin kirjan kerran vuodessa uusittavana kirjaston tiskillä, ja pidin sitä lainassa vuosikausia, kunnes eräänä ruuhkaisena iltapäivänä jätin sen palautustiskille.

Sieppo Sorjosella oli omansa. Muista kirjan kappaleista ei ollut tietoa. Vuonna löysin yhden Äyräpäänjärvi -kirjan Huutonetistä. Myyjä halusi keskustella ostajaehdokkaiden kanssa puhelimitse - joko varmistua kirjan pääsystä hyvään kotiin, tai kenties vain jutustella näin spesifiä kohdetta ilmeisen innostuneena etsivän kummajaisen kanssa. Myyjä paljastui Kuopion luonnontieteellisen museon johtajaksi, tunturikasvillisuudesta väitöskirjansa tehneeksi Matti Haapasaareksi.

Turisimme niitä ja näitä biologiasta, kunnes Matti kysyi tarjoustani. Neljä kymppiä, möläytin, ja ymmärsin saman tien heittäneeni pari desiä ureaa Merikallion haudalle.

Matti naureskeli isällisesti kakaramaiselle typeryydelleni, ja minä lisäsin hätäpäissäni summaan tuhdin nivaskan kahisevaa. Kirjan saatekirjeeseen Matti laittoi kiitokset keskustelusta, ja pakkasi mukaan myös väitöskirjansa.

Olen lueskellut sitä paljon. Se edustaa sitä vanhan hyvän ajan perinnettä, jossa aineiston keruu on elämäntapa, tutkimusongelma välttämätön paha, ja teoreettinen viitekehys turhamaista futurismia.

Äyräpäänjärven vahvuus on sen niukkuus. Kirja antaa vihjeitä Äyräpäänjärvien luonnon ylitsevuotavasta turpeudesta, mutta jättää mielikuvitukselle runsaasti tilaa.

Valokuvat Merikallio on osannut pelkistää. Ne sisältävät selkeästi ympäristöstään erottuvia pääkohteita, minkä seurauksena lukija pyrkii kuvittelemaan kuvalle ympäristön: Vaikka muistelen kaiholla retkiäni Pyhäpäänniemeen, ja arvostan Moron ja kumppanien Äyräpäänjärvikirjaa, Merikallion sivistykselle tuoksuvan kirjan ääressä tehdyt retket ovat yhä antoisimpia.

Merikalliolla oli ainutlaatuinen kyky: Viimeiset vieraat Maankamara notkuu huonojen kirjojen painosta. Hesarin listat tulevan syksyn kirjauutuuksista nostavat ajatuksiini lähinnä tukahtuneen hätähuudon metsien puolesta: Kun massaa kuitenkin vyörytetään painokoneista yhä kiihtyvällä tahdilla, kaltaiseni hidasälyinen putkiaivo ehdi lukea hyvistäkään kuin innokkaimmin mainostetut.

Tähänkin kirjaan tartuin vain koska se sattui nokan eteen kengännauhoja solmiessani. Ihastuin saman tien kannen tyyliin, ja huomasin ilokseni kuvituksen koostuvan kokonaan tuohon samaan tunnelmaan viritetyistä kuvista. Kahden kuvaajan tyylit on onnistuttu sovittamaan hyvin yhteen, ja jopa keskellä kirkasta päivää otetuissa kuvissa on hämäränhyssyinen tunnelma. Risto Rasan lyhyet runot toimivat kuvien tapaan, ja kun lyyrisesti soljuva asiateksti on useimmista luontokuvaajien itse kynäilemistä tarinoista poiketen kaukana väkinäisestä pakkopullasta, on vaikea keksiä tyylikkäämpää tapaa tallentaa raihnaisten talojen ja hylättyjen pihojen hämyinen lumo.

Viimeiset vieraat lienee lehteilemistäni kirjoista esteettisesti lähimpänä täydellisyyttä. Karjalainen ruletti Like, Tiedän viisi syytä lukea Jouni Hynysen päiväkirjamerkinnöistä ja kolumneista koottuja pokkareita.

Hän on todistettavasti käynyt kaikkein äijämäisempien äijien opissa ja äänestetty lisäksi Suomen seksikkäimmäksi mieheksi Rumba-lehdessä, jonka Hynynen itse kävi ostamassa Prismasta hiihtolenkin jälkeen hikisissä verkkareissa, monot jalassa. Yhtenä esimerkkinä tästä voisi toimia Hynysen tapa venkoilla itsekehun, itseironian ja itsesäälin muodostamassa kentässä kuin se kuuluisa kissa jonka selkään on teipattu voikkonen.

Mies vain lipsahtelee otteesta kuin Daltonin veljesten saippuoidut revolverit - kuten kirjansakin. Karjalaisessa ruletissakaan ei ole alkua, loppua, eikä keskiosaa. Se on kasa yhteen lätkittyä paperia, jonka joukkoon eksynyttä Siwan kuittia ei välttämättä huomaisi. Suuri osa kirjasta on niin puuduttavaa toistoa, ettei Hynynen jaksa siitä edes vitsailla.

On vaikea sanoa, miltä osin kirja on hyvä, mutta sen luettuani minulle jäi olo, jota kuvaavaa sanaa en nyt muista. Sana ei ole eltaantunut eikä eläköitynyt, mutta sisältää molempia. Maailman valloittajat Docendo Sankarit ovat erikseen. Sankarit tekevät sellaisia asioita että voi että. Sankarit ovat kotoisin samasta maailmasta kuin hedonistit, mutta he kykenevät häpeään. Tämän kirjan miehet ovat aitoja sankareita: Värikkään kannen ja naiivilta vaikuttavan aihevalinnan perusteella muodostin tästä kirjasta kovin kevyen mielikuvan - ja yllätyin iloisesti.

Tällaiseen elämäkerran, kuvakirjan ja tietokirjan yhdistelmään en muista aiemmin törmänneeni, en ainakaan näin hyvin tehtyyn. Erikoista on se että kirjan mielenkiintoisin henkilö on kirjoittaja Olli Pirhonen.

Sankarit ovat harkitsevia konservatiiveja - todisteena tästä se että he ovat hengissä. Olli Pirhonen sen sijaan tuntuu heittäytyvän kirjassa unelmaansa, myöhempiin poikavuosiinsa. Sankareiden ja edellisen kirjan puurtajaurheilijan elämän äärellä Pirhosen teksti hohkaa pellavapään innostusta niin ettei lukijan tee lainkaan mieli Annapurnalle. Vaan Annaan tekemään repparia sankareista. Suomen jäkäläopas Tietofinlandian ehdokkaina on taas pino mielenkiintoisia kirjoja. Minun taustaani lähimpää liippaavia lienevät Jäkäläopas ja Lintukuvauksen käsikirja.

Jälkimmäinen ei ole millään tavalla huono, mutta ei myöskään erityisemmin sävähdytä. Kirja esittelee huikeita, terävyydeltään nanotasolle yltäviä Varesvuon, Peltomäen ja Maten lintupotretteja, mutta en usko lukijan kykenevän tekstin perusteella juurikaan parantamaan omien kuviensa tasoa ellei sitten investoi kirjan innoittamana 18 euroa lisää varusteisiinsa.

Jäkäläoppaan lukijan taidot ja tiedot sen sijaan petraantuvat uudelle tasolle alkutilanteesta riippumatta, sillä faktaa vyöryttävään tekstiin on pakko keskittyä.

Paketti on niin tuhti, että kirjaan käytetyn pedantin työn määrää on vaikea edes kuvitella. Toisin kuin Jari Tervon romaaneissa, tietokirjassa pätevät samat lait kuin elämässä - mutta tiukennettuina. Jari Tervon selityksen mukaanhan hän on nimennyt romaaninsa henkilöitä toisen sukupuolen nimellä, koska se jollain tavalla parantaa romaania. Vaikka selitys olisi perusteltukin, jäkäläoppaan tekijöiden on turha yrittää samanlaista. Virheet ovat tietokirjassa virheitä.

Maallikon silmin en tästä kirjasta kuitenkaan virheitä löydä, vaan silkkaa parhautta. Hatunnosto ja kunnioittava kumarrus kirjan työryhmälle. Jos Tietofinlandia-sanan alkuosalla on yhtään painoa, Alf Rehnillä ei liene vaihtoehtoja.

Metsäjätti En minä sano että tämä huono on. Nousiaisen kolmannessa on paljon hyvää: Sen esiedeltäjän, Vadelmavenepakolaisen, perintö Maaninkavaara odottaa yhä hyllyssäni. Suomalaisin miljöö sitten Saarijärven Paavon. Kasvien soluseiniä putsaavista ja litistävistä laitoksista päästään eroon tasaista tahtia. Tänään uutisissa kerrottiin UPM: Kahden ihmisen erillinen, mutta vuoropuhelun kaltainen näkökulma.

Taiten kuvattu nostalgia lapsuuden kunnaille palaillessa. Kirjassa on yksi heikkous: Onko uuden rahan oltava aina läpeensä paha, vanhan rahan ankara mutta jotenkin oikeudenmukainen, ja duunarin synnit vain erehtyväisyyttä?

Jos minä kirjoittaisin tästä aiheesta, tekisin duunarista ahneen sian jolle ei sääliä heruisi. Ja uuden rahan pomoista korkeamoraalisia yhteiskuntafilosofeja. Mutta minunhan ei tarvitsekaan elättää itseäni taskukokoisilla kirjoilla. Minun ei tarvitse välittää Hollywoodin lainalaisuuksista, massan vaateista. Eikä minun lukijana tarvitse välittää mistään muustakaan.

Voin Metsäjättiä lukiessani muistella niitä tuntoja joita koen Iittiin palatessani. Surua rapistuvaa katsoessani, puistatuksia uuden menestyksen äärellä. Tässä Metsäjätti on vahva. Modernin kivijalkaturistin suloisenhaikean katseen kuvaamisessa. Haltian harteilla En lukenut tätä ennen vaellustamme Yliperällä, vaikka tiesin irtolehtiversion löytyvän Nurmijärven kirjaston varastosta.

Kenties hyvä niin, sillä en muista milloin lukeminen olisi viimeksi tuottanut vastaavan aallon mielihyvää. Laamanni Kemppinen kirjoittaa klassisen poikakirjan tyylillä kahdesta kolmen miehen vaelluksesta niin pedantisti, että sain kokea karun lumon uudelleen. Kemppinen kertoo turhia rönsyilemättä missä päin erämaata ollaan ja mihin mennään. Kemppisen kumppanit Juuso ja Ami havainnoivat ympäristöä matkan edetessä, ja esittävät kysymyksiä joihin harmaaselkäinen laamanni on valmistautunut vastaamaan.

Ensimmäisellä vaelluksella jäin ulkopuoliseksi, sillä eteneminen tapahtui sivakoilla keväthankia pitkin sujutellen, mutta jälkimmäisessä pääsin mukaan louhikkoon, neljänneksi vaeltajaksi. Lukiessani huomasin tehneeni jäniksenselkäisen vaelluksemme aikana lähes kaikki samat havainnot ja pohtineeni lähes kaikkia niitä kysymyksiä joista Kemppinenkin kirjoittaa.

Minustakin Meekonjärven ympäristö ja Urtasvarri ovat erämaata uljaimmillaan. Harmi ettei tällaisilla kirjoilla ole tilaa nykyisillä markkinoilla. Kerronta ei shokeeraa, sillä ei saada julkisuutta.

Haltian harteilla ei pyri ylittämään tai alittamaan aikaisempaa. Se on erinomainen matkakirja. Rakkaudesta lintuihin Rakkaudesta lintuihin ei ole jaksanut innostaa muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. Vaikka useimmat ornit  ovat kynäilleet muistelmiaan ammattikirjoittajan ottein, tilattujen kirjoitusten kokoelmasta nousee lähestyvän deadlinen esiin puristama pistävä löyhkä. Olin jo tuominnut teoksen unohdukseen, mutta Jarkko peijakas äityi hehkuttamaan Varangin kapeilla teillä kirjan viimeistä lukua niin vakuuttavasti, että avasin kirjan uudelleen, sivulta Luvun kirjoittaja on luontouskovainen Pertti Koskimies, mies jonka katkeruuden sävyttämä itsekorostus on tavallisesti aiheuttanut kivuliaita väristyksiä selpiihini.

Kari Enqvistin tapaan Koskimiehellä tuntuu olevan pakonomainen tarve korostaa kirjallista sivistystään ja humanismiaan naamioidakseen perushumanistin silmissä varsin pistemäiset missiot - Enqvistillä naturalistinen reduktionismi, Koskimiehellä luonnonsuojeluideologia.

Tai sitten kyseessä on silkka älyllinen ahneus, haalinnanhulluus. Tämäkään tarina ei poikkea kaavasta. Koskimiehessä tuntuu yhdistyvän nojatuolifilosofin ylivertainen äly, tinkimätön hyveellisyys, naparetkeilijän seikkailunhalu, Hellaakosken romanttisuus ja McGyverin näppäryys. Puistatuksen keskellä on silti pakko ottaa hattu kouraan. Koettuani Siikalahden kesäkuisen auringonnousun ja Urtaspahdalla istuneen tunturihaukan terävän katseen aiheuttaman väristyksen luulen tietäväni mistä Koskimies kirjoittaa.

Historia on minut vapauttava Kaksi faktaa on selvillä Ilkka Kanervan pumpattavan Barbaran jälkeen. Kirjassa Jussi Siirilä -niminen unohduksen usvassa vaeltava kirjailija alkaa kadehtia Kristian Smedsiä, ja yrittää osua julkisuuden valokeilaan epätoivoisten mediatempausten sarjatulta ampuen, kaverinaan filosofi ja tämän oppilas Kampin Agoralta, Saarinen ja Himanen.

Matkan varrella törmäillään julkimoihin Tanja Karpelasta A. Ylikierroksilla tarinaa kuljettavan Siirilän teksti on erikoista. Se onnistuu olemaan samaan aikaan maukasta, ja kuolettavan tylsää. Jostain syystä mieleen pökkivät Jouko Lehtolan kolumnit ja Ilkka Kylävaaran romaanit vaikkei minulla ole selvää mielikuvaa kummastakaan. Siirilän raaka-aineet ovat laadukkaat, ja lopputuloskin pinnaltaan rapea, mutta taikinalle tämä maistuu. Nettiarvostelujen perusteella oletin romaanin olevan itseironinen ja tragikoominen, mutta se paljastuikin rypemiseksi.

Itseironian ja itsesäälin raja on häilyvä - ja Siirilä muksahtaa väärälle puolelle. Siksi hauskaksi kuvattu kirja sai minut surumieliseksi. Eikö kirjailijan ammatista leipäänsä yrittävien määrää voisi jollain kannustimilla suhteuttaa kielialueen kokoon?

Jos ei muuten niin mielenterveyshygieenisin perustein. Eikö niille voisi järjestää jotain soveltuvuustestejä? Vastoin yleistä käsitystä rohkeimmat ajattelijat eivät luo uutta, sillä vastasyntyneitä ajatuksia kohdellaan kuin vastasyntyneitä.

Rohkeimmat yrittävät elvyttää järjellisiä, mutta ideologisen eliitin kuoliaaksi vaikenemia ajatuksia. Eliittiä edustavat tässä tapauksessa ne jotka perustavat oikean ja väärän jumalolentojen ilmoituksiin, ja ne joiden mielestä hörhöille täytyy aina jättää tilaa.

Uskikset ja relativistit siis. Harris kritisoi sellaisia väitteitä joita minäkin jaksan äimistellä. Uskonto ja tiede eivät mukamas ole ristiriidassa? Jos joku vannottaa kirkossa vuotta sitten tapahtuneen luomisen puolesta ja menee sitten yliopistolle ajoittamaan miljoonaa vuotta vanhoja fossiileja, onhan siinä jumalauta oltava mätää!

Lähes analoginen tälle on moraalifilosofien pyhä mantra, Humen giljotiini, joka irrottaa moraalin luonnosta: Harrisin kirja keskittyy väitteen kumoamiseen. Hyvinvoinnin kannalta arvot ovat erilaisia, toiset huonompia toiset parempia. Tätä arvojen paremmuuden kenttää Harris kutsuu moraaliseksi maisemaksi. Ja sitä maisemaa luonnon tiede voi tutkia. Harris ei tietenkään pääse maaliin, pragmaattiseen varmuuteen on matkaa.

Minäpä menen ja veikkaan että Sam Harrisia pidetään muutaman sadan vuoden kuluttua inhimillisemmän maailman esitaistelijana. Mutta vain jos tämän kirjan varmuuskopio säästyy rovioilta. Lähikuvassa Eero Huovinen Otava Olen pappien ja uskonnonopettajien kanssa parempaa pataa kuin vaikkapa tutkijoiden tai bilsanmaikkojen. Teologien kanssa keskustellessa tuntuu siltä että tulen ymmärretyksi, tai ainakaan omituisuuksiani ei tuomita. Luulen teologian opintojen ja ruohonjuuritason seurakuntatyön pakottavan antautumaan vääjäämättömyydelle, ja tunnustamaan yksin totuutensa kanssa vänkäävän voimattomuus sisäisen puhtaan maailman ja ulkoisen risaisen todellisuuden ristivedossa.

Luulen juuri pappien epäilevän eniten totuuttaan, sen universaalia sovellettavuutta. Jonkinlaisena ymmärtävän papin arkkityyppinä pidän emerituspiispa Eero Huovista. En tietenkään tunne häntä. Olen keskustellut vain sitaattien kanssa ja tarkkaillut hänen eleitään televisiosta.

Kun sitten kerran pääsin näkemään hänet läheltä, muodostamani mielikuva vastasi täysin olemusta: Jaakko Tapanisen erinomaisesti kirjoittama henkilökuva ei sisänsä tuo esiin uutta, mutta Tapaninen nostaa hyvin esiin ensivaikutelmaltaan juron, jopa pelottavan näköisen miehen lähestyttävyyden. Huovinen on yhdistelmä miehistä miestä, ja naispuolisen sielunhoitajan, Irja Kilpeläisen lempeitä oppeja. Huovinen on mies jonka kanssa tekisi mieli turista niitänäitä. Vuoden puhujaksikin valittu mies on kuuntelija.

Hän on veli, ei isä. Hatunnosto Kirjapaja Kokoomuksella on kolme presidentiksi kelpaavaa persoonaa. Niinistö olisi kansakunnan isä, Stubb brändityöryhmän valittu ja Katainen Suomen Kennedy. Vaikka seulaa hieman harventaisi, muilla ei ole asettaa kuin yksi kilpailija - mutta hän onkin ylitse muiden. Pekka Haavisto olisi presidenttinä Martti Ahtisaari 2. Hänellä on näkemys ja kokemus kotimaan asioista, vaikka onkin kansainvälinen sotasankari. Sivari jonka rauhanrakentajan taitoja veitsellä huitelevat janjaweed-sissit arvostavat.

En tiedä onko tämä kirja tarkoitettu jo vaalikirjaksi, vai onko Haavisto sattunut vain juuri nyt tuntemaan tarvetta nostaa hattua maailman turuilla tutustumilleen ihmisille: Kirja on rakennettu lyhyistä lastuista. Osa loppuu liian aikaisin, kaarta ei synny. Jotkut iskevät ja osuvat. Mieleen jäi erityisenä tarina jossa Haavisto vei Tölö Gymnasiumin oppilaiden keräämät tuhat euroa pakolaisleirille Darfuriin. Ja se elämän makuinen muistelo jossa Haavisto joutui isänsä kanssa kolariin.

Vaalikirjaksi Hatunnosto olisi kehno, sillä siitä puuttuu puolet: Sellaisen joka kehua retostelisi. Päiväkirjastani Siltala En välittäisi tavata Matti Klingeä. Hän arvostelisi kuitenkin julkisesti sivistymättömyyttäni, renttua pukeutumistani, ranskan vallankumouksen jälkeisiä vulgaareja käytöstapojani, musiikkimakuani, kaikkea minänä olemista.

Kaikki Klingen päiväkirjat olen kuitenkin ahminut tuoreeltaan kannesta kanteen. Oikeastaan vasta tänään oivalsin miksi viime vuoden Matista niis kovasti tykkään. Hänhän kirjoittaa päiväkirjaansa suurelta osin samalla tavalla kuin minä Verkkopäiväkirjaani. Päiväkirjaa kirjoitetaan luonnollisesti itselle, mutta tieto sen julkisuudesta vänkää tyyliä väkisinkin.

Klinge kirjoittaa pitkiä päiväkirjamerkintöjä jostain kuolleesta kirjallisuudenlajista, joka ei voisi vähempää kiinnostaa. Sitten yhtäkkiä hän kehaisee marjavuotta, kommentoi televisio-ohjelmaa tai arvostaa Lasse Lehtistä samalla tavalla kuin minä arvostan. Klingellä on selvästi tarve huomaamattomaan, mutta piikikkääseen ärsyttämiseen.

Minulla on tilaisuus täsmä-ärsyttää. Ja jos joku onneton menee kertomaan lukevansa näitä horinoita, sivallan tai pitkästytän saman tien jollain käännyttävällä.

Matti joutuu tekemään sen yleispätevämmin keinoin. Lukija olettaa hänen pysyvän sfääreissään, tsaareissaan ja keisareissaan. Kun hän siten laskeutuu lauantaimakkara- ja tositeeveetasolle, lukija loukkaantuu: Minulle on jäänyt erityisenä mieleen Barashin Ideas of Human Nature; From The Bhagavad Gita to Sociobiology , missä hän käy läpi kaikkien ihmiskunnan merkittävimpien uskontojen ja filosofioiden ihmiskuvat alle sivun pokkarissa.

Lukijana minua pelotti Barashin puolesta, sillä tiedän miten silmittömällä apinan raivolla ja verenhimoisina ihmiset puolustavat oman ideologiansa tahrattomuutta, ja omaa oikeuttaan totuuteen. Helpottuneena olen sittemmin pannut merkille Barashin uran jatkuvan, mutta köyhempien teemojen äärellä. Kun noin vuosi sitten huomasin Barashin kirjoittaneen vaimonsa Judith Eve Liptonin kanssa kirjasen ihmiskuvaa suppeammasta, mutta jos mahdollista kiehtovammasta aiheesta, aloin valuttaa kuolaa.

Kirjassa on näistä omiksi kappaleikseen on erotettu kuukautiset, kätketty ovulaatio, rinnat ja muut kurvit, orgasmi ja menopaussi. Kirjoittajat ovat tietoisia kohteensa tutkimisen vaikeudesta, ja siitä seuraavasta johtopäätösten hataruudesta.

Siksi he myöntävät mukisematta kirjoittavansa pilkatuista just-so -tarinoista. Käsitettä on käytetty vallitsevasta teoriasta loogisesti johdetuista, mutta empiirisesti vaikeasti tutkittavista hypoteeseista joita jotkut ovat erehtyneet pitämään tieteellisenä tietona, toiset jopa totuutena. Yrjö Kivimies on kääntänyt Rudyard Kiplingin kirjan Just So Stories veikeiksi tarinoiksi, mutta käytän tässä kömpelömpää ilmaisua noin-vain. Havahduin kyttäämään näitä eräässä Joensuun yliopiston biologian laitoksen laudatur-seminaarissa, jossa esiteltiin sivulauseessa hurja tulos: Tulos oli korrelatiivisesti selkeä, ja evoluutiobiologisesti johdonmukainen, mutta oliko hypoteesi muotoiltu muotitieteen hypessä leijuen?

Onko kalasääsken aisteilla edes mahdollista saada uskottomuus selville? Onko luonnonvalinta riittävän vahva tällaisten ominaisuuksien syntyyn sääksen elämää pyörittävien vuorovaikutusten verkossa? Silti, kuten Barash ja Lipton korostavat, nämä tarinat ovat tieteen edistymisen ehto.

Sääksitutkimusta kritisoinut professori Heikki Hyvärinenkin valisti viestinnän seminaarissa, että parhaat tutkijat ovat niitä joilla on hurjimmat hypoteesit. On töppöjen toimittajien tai umpitampion yleisön häpiä jos tietoa toistaiseksi pidetään lopullisena totuutena. On ylipäätään häpiä jos joku uskoo totuuteen. Keskimäärin 28 vuorokauden välein ihmisnaaraan kehossa tapahtuu solumurha.

Jos alkion kehitys ei ole alkanut, progeteronihormonin voimalla kohdun limakalvoa ylläpitävä keltarauhanen surkastuu, minkä seurauksena limakalvon kiekuraiset verisuonet kuristuvat, ja limakalvo kuolee tuskaisesti hapenpuutteeseen. Limakalvon raadon roippeet sylkäistään kohdusta runsaan verenvuodon huuhtelemana, ja uusi limakalvo alkaa rakentua viivytyksittä.

Vastaavaa tavataan muiltakin nisäkkäiltä, mutta ei yhdeltäkään toiselta lajilta näin voimakkaana. Lähes kaikilla menstruoivilla nisäkäslajeilla limakalvo imaistaan lisäksi takaisin kehon käyttöön, joten kuukautisvuotoa voidaan pitää ainoastaan ihmisen ja muutaman muun nisäkkään ominaisuutena. Maalaisjärkiselle kuukautisvuoto tuntuu tuhlaukselta, sillä etenkin puutteen aikoina menetetty raudan, muiden ravintoaineiden ja energian korvaaminen saattaa olla mahdotonta.

Barash ja Lipton ottavat analyysissään huomioon myös sen ettei kuukautista silti tarvitse olla adaptiivista hyötyä: Parhaassakin tapauksessa nainen on kuitenkin kokenut yli sadat kuukautiset elämänsä aikana, joten on vaikea uskoa hyödyttömän, mutta tuhlailevan ominaisuuden säilyneen. Mitä hyötyä kuukautisvuodosta siis on? Ja miksi juuri ihmisellä? Barash ja Lipton tarjoavat tuhlauksen selitykseksi viittä hypoteesia. Ennen Tampaxin ja Vuokkosten aikaa kuukautiset on saattanut olla huomattavasti nykyistä luettavampi ominaisuus.

Hypoteesi törmää kuitenkin melkoisiin loogisiin ongelmiin, sillä kehon sisäiseen viestintään raskaus ei ole käynnistynyt luulisi löytyvän parempiakin keinoja, muille naisille on tarpeetonta kertoa uudesta kilpailijasta, eikä miehillekään liene syytä kertoa vaiheesta jolloin kala ei liiku eikä käy pyydykseen.

Barash ja Lipton suhtautuvat omituisen optimistisesti 2 puhdistushypoteesiin, vaikka tätä vastaan on paljon empiiristä näyttöä. Hypoteesin mukaan kuukautiset ovat keino poistaa esimerkiksi siittimen tai siemennesteen mukana ohi puolustuksen päässeitä mikrobeja tärkeästä elimestä. Vastoin hypoteesin oletuksia kuukautiset eivät ole tyypillisiä mikrobeja holtittomasti levittäville promiskuiteettisille lajeille, eikä ehkäisypillerien, nälän tai harjoituksen aiheuttaman alhaisen rasvaprosentin takia väliin jääneet kuukautiset tunnu lisäävän infektioalttiutta.

Ja miksi juuri ihmisen kohtu niin pahasti pasiliskoilla saastuisi? Tähän kysymykseen ei vastaa moni muukaan selitysmalli, ei edes puhdistushypoteesia kritisoineen antropologi Beverly Strassmannin vaihtoehto: Strassemannin mukaan limakalvon ylläpitäminen tyhjän panttina on kalliimpaa kuin uuden rakentaminen.

Vaikka kohdun limakalvo on melkoinen energiasyöppö, ei ihmisnaaras ole tässä suhteessa mitenkään erikoinen. Ja miksei vain vähennetä huoltoa väliaikaisesti kohtu seisontavakuutukseen tai tiivistetä ovulaatioväliä? Parhaat hypoteesit Barash ja Lipton säästävät loppuun.

Jos munasolu ei kykene tunkeutumaan kohdun limakalvoon tai vapauttamaan riittävää määrää limakalvoa ylläpitävää HCG-hormonia, se on syytä huuhdella viemäristä ennen kuin se ehtii kuppaamaan äidistään mehut. Kumpikin näistä hypoteeseista selittää myös kuukautisten ainutlaatuisuuden ihmisellä. Näkyvät kuukautiset kehittyisivät neljännen hypoteesin mukaan siksi vain suuriaivoisille lajeille. Koska ihmislapsi vaatii syntymänsä jälkeen poikkeuksellisen paljon vanhempiensa resursseja, on myös testaaminen paikallaan juuri ihmisellä.

Molemmat hypoteesit ovat, ja tulevat olemaan vielä pitkään noin-vain-tarinoita, mutta Barash ja Lipton luottavat kilpailuhypoteesiin. Kuukautiset olisi siis äidin keino tarkastaa onko rakastettavaksi ilmoittautunut lapsi rakastamisen arvoinen. Toinen ihmisen lisääntymisbiologinen erikoispiirre on ilmiönä yksinkertaisempi, mutta siihen vastaaminen saattaa olla jopa kuukautisten ongelmaa vaikeampaa. Kun nainen tuottaa munasolun lisääntyäkseen, miksi ihmeessä hän ei tunnu viestivän miehille milloin hedelmöittyminen olisi mahdollista.

Ihmisnaaraalta puuttuu siis näkyvä kiima. Ja vaikka jotkut naiset kertovat tuntevansa ovulaation, suurin osa naisista kätkee se itseltäänkin. Tähän niin sanotun kätketyn ovulaation ongelmaan Barash ja Lipton löytävät tupun selityksiä, kaikki evoluutioteorian hatusta rempaistuja noin-vain-tarinoita.

Kätketyn ovulaation käsite on saamassa selkäänsä uudemmilta tutkimuksilta. Jo melko iäkkäät tutkimukset ovat paljastaneet miesten aistivan ovulaation tietoisuuden ulkopuolelle jäävin hajusignaalein. Kun miehet saavat haistella kuukautiskierron eri vaiheissa olleiden naisten käyttämiä valkoisia t-paitoja, miehet kertovat pitävänsä paidoista jotka ovat verhonneet ovuloivia neitoja.

Uudemmat tutkimukset ovat lisäksi paljastaneet naisten käyttäytymisen muuttuvan huomattavasti ovulaation aikaan. Naiset käyttävät silloin paljastavampia ja seksikkäämpiä vaatteita, suosivat miehissä maskuliinisempia piirteitä, puhuvat sujuvammin ja luovemmin, roikkuvat enemmän kumppanissaan, haistavat paremmin, kiinnittävät enemmän huomiota sekä miesten että naisten viehättäviin kasvopiirteisiin ja käyttäytyvät levottomammin.

Jos nainen käyttää ehkäisypillereitä, näillä muutoksilla on taipumus lieventyä, tai kadota kokonaan. Oikea kysymys ei siis liene, miksi ihmisnaaras kätkee ovulaationsa, vaan miksi hän ei mainosta sitä yhtä selvästi kuin useimmat muut nisäkkäät. Miksi naiset eivät kulje ovulaation aikana ahteri pystyssä, pylväitä puskien ja kumeasti mouruten.

Miksei naisten ahteri muutu ovulaation aikaan hohtavaksi pinkiksi palloksi? Barashin ja Liptonin pohdinnoissa vain vaatimaton vihjailu ovulaatiosta hyödyttää ihmisnaaraita koska: Näiden erittäin vaikeasti testattavien ja toisistaan erotettavien hypoteesien lisäksi Barash ja Lipton tuovat mukaan myös yllättävän näkökulman: Ihmisellä synnytys on poikkeuksellisen vaarallinen, ja synnytyksen jälkeiset vuodet äideille raskaita.

Ne esiäitimme jotka ovat kätkeneet ovulaationsa itseltään, ovat päätyneet useammin raskaaksi kuin ne jotka ovat pelänneet ovulaation aikana. Samankaltaisen päänsärkyhypoteesin mukaan munasolu on hedelmöittynyt useimmin niillä jotka eivät ole tienneet milloin päätä pitäisi särkeä.

Luku kätketystä ovulaatiosta on tämän kirjan puuduttavin osa, joten annoin itselleni vapauden lukea rivien välejä. Niissä Barash ja Lipton tuntuvat tunnistavan eron lisääntymisen ja seksuaalisuuden välillä. Seksuaalisuus on kehittynyt evoluution myötä lisääntymisen ehdoilla, mutta sosiaalisen ympäristön monimuotoisuus on pakottanut sen hermeettiseksi moskaksi, ellei peräti lekaksi.

Kun sellaisella mäiskii pientä dyckert-kantaista lisääntymisen naulaa, herää helposti epäilys siitä onko lisääntymisellä ja seksuaalisuudella enää juurikaan yhteistä. Luulen Barashin ja Liptonin piilottaneen kirjansa rivien väliin varovaisen viestin niille joiden mielestä homoseksuaalisuus, biseksuaalisuus, pedofilia, koprofilia, nekrofilia tai filosofia olisivat lisääntymisbiologiasta johdettavia luonnonvastaisia seksuaalisuuden irvikuvia.

Ne ovat vain seksuaalisuuden muotoja. Tässä ja nyt päätetään, ovatko ne hyväksyttäviä juuri meidän yhteisössämme. Tai ovatko ne oikein tai väärin. Sillä saavutetaan kelpo kelpoisuus. Rinnat ja muut kurvit. Kurveissa tutkijoita on kiinnostanut eniten vyötärön ja lantion suhde. Kulttuurista riippumatta miehet pitävät viehättävimpinä naisia joilla tuo suhde on 0.

Hienoista kulttuurista vaihtelua sentään on: Pienempikin suhdeluku miehiin uppoaa, mutta näyttää daami huteralta, suurempi taas on liian maskuliininen. Kuinka ollakaan, miesten suosima vyötärön ja lantion suhde näyttää olevan terveyden ja hedelmällisyyden merkki.

Hurjimmissa tutkimissa luvun on todettu vaikuttavan myös jälkeläisten älykkyyteen. Lantion seudun rasvat saattavat olla tutkijoiden mukaan tämän syy: Toisaalta voidaan myös spekuloida seksuaalivalinnalla, mikäli mitattu älykkyyden korkea periytymisaste pitää paikkansa ja ampiaisvyötäröisten ympärillä pörrää äijää, joten he pääsevät valitsemaan massasta fiksuimmat lastensa isiksi.

Vyötärönseutua omituisempi piirre ihmisnaaraissa ovat litteärintaisillakin muihin nisäkkäisiin verrattuna melkoiset rasvapallukat jotka ympäröivät maitorauhasia. Rasvaa tarvitaan luonnollisesti maidon tuotantoon, mutta ei sellaista määrää, eikä ainakaan imetysaikojen välillä - imeväinen ei D-kupista juo. Sir Alister Hardyn lanseeraama ja myöhemmin Elaine Morganin puolustama vesiapinahypoteesikin selitys rinnat ovat lapsen kahvat tai kellukkeet äidin kahlaillessa matalassa vedessä on kuitattavissa hymähdyksellä, sillä ihmisen vetisestä esihistoriasta ei ole näyttöä.

Rinnat ovat siis joko miestä tai naista itseään varten. Barash ja Lipton päästelevät räkäisiä purskahduksia muistellessaan rasvaista hiustupsuaan kaljulleen kääntäneen popularisaattori Desmond Morrisin jota jossain kuvattiin ilkeästi, mutta tirskahtelua minussakin aiheuttaen viagraa yliannoksen nielleen näköiseksi itsevarmaa hypoteesia rinnoista: Tälle ei löydy vertailevasta tutkimuksesta tukea, eikä hypoteesi muutenkaan oikein istu nykykäsitykseen ihmisen evoluutiosta.

Koska rinnat saattavat olla ennemminkin riikinkukon pyrstöön verrattava ornamentti, Barash ja Lipton löytävät niille melkoisen määrän uudempien seksuaalivalinnan teorian mukaisia selityksiä. Rinnat saattavat olla myös miehille suunnattu merkki raskauteen ja imetykseen käytettävissä olevista resursseista.

Vaikka maidontuotannon näkökulmasta on vaikea selittää runsasta rasvaa, rinnat saattavat kertoa imetyspotentiaalista, sillä suurin osa luonnonkansojen hedelmöityksistä tapahtuu imetysaikana rintojen ollessa vielä turvonneina. Raskausaikana kehittynyt ärsyke olla eräänlainen peukalosääntö joka pistää miehet tuntemaan vetoa rintoihin naisen kaikissa elämänvaiheissa. Barash ja Lipton pitävät rintoja mieluummin kuitenkin ylinormaalina ärsykkeenä tai ornamenttina, josta ei ole välttämättä seurannut ekologista valintaetua.

Rinnat saattavat olla miesten keino arvioida naisten lisääntymispotentiaalia riittävän suuret vaan ei vielä riippuvat rinnat kertovat hedelmällisyydestä , ja helpoiten tämä on saattanut onnistua suuremmista rinnoista. Suuret terhakat rinnat saattavat olla myös miesten keino arvioida puolisoehdokkaansa symmetrisyyttä siihen eivät sairaat kykene , tai kääntäen, naisten keino vaikeuttaa arviointia rantapalloissa millin heitto ei näy.

Varteenotettavimmat hypoteesit kumpuavat kuitenkin kahdesta vallitsevasta seksuaalivalinnan teoriasta: Fisherin pakomallista ja Zahavin haittaperiaatteesta.

Ensimmäisestä Barash ja Lipton käyttävät Weatherheadin ja Robertsonin seksikkään pojan hypoteesiksi kutsuttua versiota — jota tässä yhteydessä voidaan kutsua vaikka naitavan tyttären hypoteesiksi.

Jos suuremmista rinnoista on ollut varhaisemmassa vaiheessa vaikkapa ekologista valintaetua, ja koiraat ovat suosineet suurempirintaisia puolisoita, seuraavaan sukupolveen on periytynyt suurempi rintojen koko naarailla ja suurien rintojen suosiminen koirailla. Näemme ympärillämme suuria rintoja, koska näitä suosineiden koiraiden tyttäret ovat kelvanneet paremmin sulhoehdokkaille.

Zahavin haittaperiaatteen mukaan seksuaalivalinnassa kehittyy puolestaan ominaisuuksia joista on kantajalleen haittaa. Suurista rinnoista epäilemättä on — olkoon todisteena vaikkapa urheiluliivien markkinarako.

Mies joka valitsee suuririntaisen naisen, valitsee samalla terveen ja vahvan, sillä heiveröiset ja sairaat eivät sellaisten pallojen kanssa pärjää. Haittaperiaate tuntuu järkeenkäyvältä muovisten povipommien suosiota aprikoidessa. Kaksi vedellä täytettyä rantapalloa keikkuu luonnonlakeja uhmaten ampiaisvyötärön, pitkien ruipeloiden säärien ja stilettikorkojen kannattelemana. Kävelevät omin jaloin, eivätkä vaikuta edes uupuneilta.

Miesten orgasmi tarkoitus on itsestäänselvyys: Naisen orgasmin tarkoituksen pohtiminen on sen sijaan vaatinut useiden tutkijoiden elämäntyön ja tuhansia sivuja tekstiä kirjoissa ja tieteellisissä julkaisuissa. Muutaman näistä tutkimuksista sain tuoreeltaan esiteltäväkseni biologian laudaturopintojen käyttäytymisekologian seminaarissa vuonna Orgasmin ihmeellisyyden sijaan päädyin tosin silloin äimistelemään tutkijoiden motiiveja.

Tutkimuksissa pareja laitettiin yhtymään lasiseinäisiin koppeihin, toimintaa seurattiin silmänliikkeen tarkkuudella ja näytteitä otettiin muun muassa yhdynnän jälkeen emättimestä valuvista nesteistä. Olivatko tutkijat valinneet aiheensa ilman tavanomaista suurempia intohimoja?

Myyränpyynti olisi ollut vaihtoehtona, mutta päädyin sitten tähän. Barash ja Lipton aloittavat hypoteesien käsittelyn naurahdellen kepeästi Desmond Morrisin vaakamambohypoteesille: Kirjoittajat kuittaavat tämän toteamalla vain ettei tästä ole näyttöä, mutta palaavat siihen myöhemmin uudelleen viittaamalla tutkimukseen jota minäkin seminaaria varten referoin.

Siinä ulos valuvan siemennesteen määrä oli selvästi pienempi tapauksissa jossa nainen oli kokenut orgasmin. Minusta samantyyppinen, Barashin ja Liptoninkin mollaama petohypoteesi on huomattavasti hölmömpi. Että orgasmi mukamas laittaisi naaraan olemaan hiljaa parittelun jälkeen, ja piilottaisi näin pariskunnan pedoilta herkkänä hetkenään. Eivätkö naiset mukamas osaa pitää turpaansa kiinni muuten kuin luomurelaksantin avulla?

Tai no - jääköön. Tässä kohdin kirjaansa Barash ja Lipton alkavat toistaa itseään; sama hypoteesikehikko kun tuntuu taittuvan pienellä hienosäädyllä useampaan ongelmaan. Orgasmin ongelman yhteydessä Barash ja Lipton nostavat esiin seuraavat varteenotettavat, varhaisempien sivujen perusteella ennustettavat, ja todistusaineistoltaan niukat hypoteesit: Jos minulta kysytään, kannatan näistä hypoteeseista tätä viimeistä.

Empiiriseen aineistoon nojaten, tietenkin. Lopulta tulee aika jolloin ihmisnaaras lopettaa lisääntymisen. Taas kerran törmäämme ominaisuuten jossa ihminen vaikuttaa huonosti suunnitellulta ja tehottomalta kapistukselta. Evoluution ymmärtää parhaiten kun miettii, kuinka moni esiäideistäni ja esi-isistäni on jäänyt lapsettomaksi? Näemme ympärillämme vain ihmisiä joiden esivanhemmat ovat tuottaneet mahdollisimman paljon runsaasti lisääntyviä jälkeläisiä, sisällään geenejä jotka ovat laittaneet heidät lisääntymään.

Miten on mahdollista että kaikki naiset luopuvat lisääntymisestään vapaaehtoisesti kesken kaiken. Meidän pikku Lotan ikäluokasta jo puolet elää yli satavuotiaaksi. On mahdollista että menopaussi on uuden ajan tuote, evoluution sivutuote tai sattuma joka on noussut esiin vasta kun naiset ovat alkaneet yleisemmin elää siihen saakka.

On myös mahdollista että naiset ovat sopeutuneet evoluution kuluessa tuottamaan ennalta määrätyn määrän munasoluja, minkä seurauksena ne yksinkertaisesti vain loppuvat tietyssä iässä. Barash ja Lipton löytävät tähän näennäiseen järjettömyyteen kutenkin myös järjellisiä ja adaptiivisia noin-vain-tarinoita. Useimmat näistä liittyvät ilmiöön joka on silmiinpistävä juuri ihmisillä: Keskeneräisenä syntyvän ja pitkään kehittyvän ihmislapsen hoitaminen vaatii useamman työpanoksen, joten siirtyminen isoäidiksi voi lisätä kokonaiskelpoisuutta.

Iäkkäälle naiselle pariutuminen laadukkaan miehen kanssa saattaa olla hankalaa, ja raskaus ja terveen lapsen synnyttäminen keholle niin hankalaa, että omat geenit siirtyvät ajassa paremmin antamalla tilaa nuoremmille ja siirtymällä lastenhoitajaksi. Vaikka isoäitiyteen liittyville hypoteeseille ei liene kilpailijoita, myös teknisemmät vaihtoehdot on otettava huomioon. Koska sukupuolilla on samat geenit, lisääntymisen ja jälkeläishoidon riuduttamat naaraat saattavat väistyä lisääntymisen näyttämöltä aiemmin kuin samalla perimällä, mutta miellyttävämmässä lisääntymisympäristössä eläneet, helpommalla päässeet koiraat.

Useimmista amerikkalaisista kirjoista poiketen How Women Got Their Curves on erittäin tiivis, ajoittain listamaisuudessaan puisevakin. Materiaalista ei ole puutetta, minkä seurauksena Barash ja Lipton eivät ole sortuneet täyttämään sivuja monelle kollegalleen tyypillisen darwinistisen evoluution perusteiden jankkaamiseen.

Jäin kaipaamaan vain molekyylibiologisten tutkimusten parempaa huomioimista — juuri ne kun lienevät se ainoa tie ulos noin-vain-tarinoiden ikuisesta pyörittelystä. Jos siitä ylipäätään halutaan ulos. Juuri noiden tarinoiden tähden pidän tätä parhaana lukemistani luvun tiedekirjoista. Harmi että miehen piirteet ovat niin tylsiä. Tämä kirja ei tule koskaan löytämään pariaan.

Tämän lastun kuvitus on ensimmäistä kuvaa lukuun ottamatta peräisin pin-upin mestarin Alberto Vargasin pensselistä tai ruiskusta. Ensimmäisen kuvan tekijä jää minulle anonyymiksi. Kirjan kannen skannasin virtuoosimaisuudessani aivan itse. Police Johnny Kniga Kaiken mahdollisen Policen taipaleesta lukeneena odotin tätä kuin kuukävelyä.

Kirja tupsahti suomennettunakin versiona sopivasti Steward Copelandin muistelmien Strange Things Happen jälkeen. Kaikki Policen jäsenet olivat saaneet suunvuoronsa, joten aika oli kypsä yhteenvedolle.

Kun amerikankielisen version tahkonneet kehuivat Chris Campionin tyyliä perusteelliseksi ja kriittiseksi, kirja vaikutti sellaiselta jota luetaan takkatulen ääressä, viskilasin ja paksun sikarin kanssa. Ja se todellisuus - siihen eivät edellisistä mielikuvista liity kuin korkeintaan ajatus polttamisesta. Campion ei kirjoita musiikista mitään. Hän ei ole koskaan haastatatellut Policen jäseniä. Hän on päättänyt etukäteen synkät teesinsä, ja hakenut niihin valikoidusti todistusaineistoa muiden tulkitsemista haastatteluista ja juoruista.

Campionin Stingillä ei ole elämässään muuta motivaatiota kuin rahan ja ihailun haaliminen. Campionin Stingin musiikki koostuu kyhäelmistä, joista on tullut suosittuja kierojen julkisuustempausten ja manageri Miles Copelandin voimin. Campionin Steward Copeland on idiootti soittotaidoton kakara.

Campionin Andy Summers on pilvenharmaa rivimuusikko, johon särmää tuo vain kitkerät purkaukset kuusikymppisenä kirjoitetussa elämäkerrassa.

Nelisensataa sivua kylmäkiskoisuutta ja jonkinlaiselta katkeruudelta haiskahtavaa roiskintaa. Millainen kipu on pistänyt Campionin kirjoittamaan tällaisen? Tiedän uskovani, uskon tietäväni Minerva Mikähän yliluonnollinen pistää ihmisen lukemaan tällaisia kirjoja? Kysymys on kökkö, sillä tiedän etten usko tietäväni yliluonnollisista. Luonnollinen on paljaanakin etova sana, ja sen ylittävä siten jo määritelmällisestikin överi. Tällaisia asemasotakirjoja luetaan samasta syystä kuin Seiskaa.

Pääsee turhuuskin crocseissaan äimistelemään miten homssuisia julkkikset osaavat olla ilman meikkiä. Ja miten ne mokailevat. Ja miten huonosti hallitsevat aggressioitaan. Nämä kirjat ovat viihdyttäviä samalla tavalla kuin gladiaattoreiden tai koulugangstereiden mittelöt.

Pääsee huutamaan luuta ja verta turvasta toisten selän takaa. Näiden eritavoin karvoittuneiden veijareiden ensimmäinen kirja ei tosin tarjonnut tähän aineksia. Pakana sanoi että näin on, ja papinperkele sanoi että voi ollakin. Vaan nytpä nokitellaan niin ilkeästi että oikein kourii mahanpohjasta kun saan olla täällä pakkasen takana turvassa. Nyt pakanakin peruuttaa, usein säälistä. Pappi sanoo että uskoo koska niin voi tehdä. Ja asettuu itsensä kanssa taistoon toteamalla ettei yksityistä etiikkaa voi olla.

Ja kun asiaan päästään, molemmat sanovat ettei tästä kannata jatkaa. Koska perustan kirjallisen maailmankuvani luulopuheisiin, en ymmärrä näitä toisenlaisia. Miksi lukeneet ja siitä suurieleisesti mesoavat vaikuttavat usein niin yksinkertaisilta? Erno Paasilinnalla taisi olla tähän vastauskin? Luin sen kausalalaisen alikulkutunnelin betonielementistä. Siitä samasta josta olen Nietzscheäkin ammentanut. Tunturien helmet Metsäkustannus Kun Pekka Luukkola vieraili ensimmäisen kirjansa aikoina Ylen Voimalassa, Marketta Mattila yritti tunkea hänet väkisin lokeroon, josta insinööri Luukkola ei pääsisi häiritsemään humanistien lumetodellisuutta.

Luukkola kaatoi naiiviuttaan vettä myllyyn kertomalla kuvausmatkojensa kilometrimääriä ja kuvaamalla kalustonsa tekniikkaa. Mattilan maailma oli räikeän mustavalkoinen, ja Luukkola vaikutti kyvyttömältä peilaamaan itseään. Pekka Luukkolan kuvissa tekniikka on oleellista materiaalisesta maailmasta irtaantuneelle humanistillekin. Tekniikka tekee Luukkolan kuvista taidetta. Kun katson tämän kirjan tunturimaisemaa tai lähikuvaa liekovarpiosta, ajattelen yksinäistä miestä paljakalla valtavan vehkeensä ympärillä hyörimässä, ja väristysaaltojani kuvan yksityiskohtien äärellä.

Ajattelen siis kahta ihmistä, näyttäjää ja katsojaa - ja heidän tunteitaan. Kuvista en osaa silti sanoa ovatko ne hyviä. Suuri osa tämän kirjan kuvista vaikuttaa omituisen tummilta, eikä niiden sommittelua voi kehua erityisen oivaltavaksi. Tässä kirjassa katse kiinnittyy hiottuun tekstiin. Ja nenä kirjan tuoksuun. Tältä tuoksuvat kirjat joita ei ole tarkoitus plärätä hiirenkoville tai lukea huussissa.

Tämän tuoksuisissa kirjoissa säilytetään todellisuutta toisen todellisuuden aikaan. Tahdon ennättää Luukkolan kuvien maisemiin ennen sitä. Savanni hengittää Minerva Mauri Leivoa kysyttiin vuonna sijaisekseni Linnankosken lukioon, koska hänet tunnettiin pätevänä, porvoolaistuneena biologina. Leivon kieltäytyminen esitettiin minulle niin että suivaannuin moisesta ylimielisyydestä. Samalla ymmärsin olevani kateellinen.

Mauri Leivo elää unelmaansa. Hän ei tuhlaa ainoaa elämäänsä rahan perässä konttaamiseen. Hän katselee ja valokuvaa lintuja, elämää ja maisemia, ja julkaisee kirjoja ja artikkeleita - unelmansa sivutuotteita. Ja kuinka sattuikaan, Leivo liikkuu niissä ympäristöissä joissa minäkin viihdyn: Vaikka Savanni hengittää sisältää latteita kuvia, täytettä ja hiomatonta tekstiä, pidän tätä kirjaa parhaana suomalaisen kirjoittamana Afrikka-kirjana.

Biologin asiantuntemus näkyy kirjan kuvissa paremmin kuin Olli Marttilan kirjoissa - jotka nekin saavat minut valottuneen perunan näköiseksi.

Naaraat tuottavat lihavia, liikuntakyvyttömiä sukusoluja. Vaikka naaraiden sukusolut pärjäisivät oivasti omillaan, ne janoavat koirassukusolujen seuraa. Tämä on ymmärrettävissä monimutkaisten matemaattisten mallien avulla. Korinjakajansa naarassukusolu hankkii odottamalla. Siksi naaraana oleminen on puhtainta olemista. Siksi naaras on tasaisempi sukupuoli.

Ihmislajilla naaraita kutsutaan naisiksi, vaikka parempi sana olisi vaadin. Koiraiden sukusolut ovat pieniä ja yksinkertaisia. Keulassa on räjäytyspanos, keskellä tärkeä lasti, perässä moottori ja potkuri. Ainoana tavoitteena näillä täsmäohjuksilla on hakeutua naarassukusolun hellään huomaan.

Niiltä puuttuu kyky itsenäiseen elämään. Koirassukusolut elävät vain hetken, mutta sitäkin repivämmin. Ne liikkuvat levottomasti, yhden vietin ajamina. Yksi saa kaiken, muut eivät mitään. Siksi koiraana oleminen rimpuilevaa, mustan joutsenen tuomittua olemista.

Ihmiskoiraita kutsutaan miehiksi, vaikka kojamo kuvaisi olennon olemusta osuvammin. Ihmislajin sukupuolet eroavat toisistaan perimältään hämmästyttävän vähän, ilmiasultaan kuin Venus ja Mars. Ensimmäisten elinviikkojen ajan kaikki ovat tyttöjä. Jokaisessa miehessä on siis sisäinen nainen. Naiset ovat vain naisia.

Isot erot syntyvät kohdussa, nyanssit koulussa ja kakaralaumassa. Miehiksi vinksahtavat ne joilla kourallinen Y-kromosomin geenejä ryhtyy rakentamaan kiveksiä. Kivekset alkavat erittää testosteronia, minkä jälkeen miehet ovat loppuelämänsä kivestensä vietävinä. Ihmislajille luonteenomainen, tai ainakin lajin yksilöiden erityisesti korostama piirre on älykkyys.

Tällä voidaan viitata joko kykyyn värkätä elämää monimutkaistavia ajatuksia ja apuvälineitä, tai kykyyn luovia menestyksellisesti tahmaisissa sosiaalisissa verkostoissa. Miehet ovat molemmissa keskimäärin naisia parempia. Miesten jakauma on kuitenkin lavea ja vino, naisten normaalimpi.

Tyhmimmät ja älykkäimmät yksilöt ovat miehiä. Miehet ovat lisäksi nuorina naisia tyhmempiä, ja viisastuvat vasta elämänsä ehtoolla. Koska useimmat miehet telovat itsensä nuoruuden typeryyksissään, eivätkä ennätä ehtoota kympin uutisten loppukevennystä pidemmälle, keskimääräinen nainen on suurimman osan elämästään keskimääräistä miestä älykkäämpi. Mies on keräilijä, hamsteri.

Kun omasta mielestään älykäs mies tuntee päässeensä älykkyytensä kinkamalle, hän kirjoittaa kirjan tai ilmaisee ilmaisukyvyttömyytensä testamenttina. Ellei mies ennätä rakentaa kokemustensa aarteista käsin kosketeltavaa kekoa ennen elämänsä sammumista, mies tuntee hukanneensa ainokaisensa. Kirjaan päätynyt mies kertoo tarinoissaan itsestään. Hän on ensimmäistä kertaa elämässään rehellinen.

Rehellisimmät kutsuvat kekoaan muistelmiksi, päiväkirjaksi tai elämäkerraksi, häveliäämmät ja pienikekoiset kaverin elämäkerraksi. Näitä olen viime aikoina lukenut.

Kesämies Kesämies on kirja viinanjuonnista festarilavojen takana, keikkabussissa, toisten bändien keikkabusseissa, baareissa ja kesämökeillä. Krapulan ja uuden nousun väleissä soitetaan musiikillisesti junttaavia ja yksitoikkoisia, sanoituksiltaan uuskalevalaisia säveltaideteoksia juopuneelle yleisölle.

Lukija ei osaa olla arvuuttelematta, kuinka paljon Hynynen panee omiaan. Tuolla tempolla vaimon pinna täytyy olla erityisen pitkä. Minä ainakin rähjäisin jos äijä nukkuisi säännöllisesti kotikaupungin hotellissa, koska ei kehtaa tulla haisemaan kotiinsa.

Muutaman kerran olen tarkkaillut Hynystä tarkoituksenani horjuttaa rakennettua imagoa. Pariskunta Hynynen etsimässä oikeaa junanvaunua Tampereen asemalla sai minut jo hymyilemään: Jarkon elävä kuvaus Hynysestä leikkaamassa ruohoa omakotitalonsa pihalla hyvin kehittynyt ylävartalo paljaana oli sitäkin hellyttävämpi. Hynysen vahvuus on juuri siinä että hän antaa itsestään tipoittain, ja jättää pähkäiltäväksi sammion lopullisen koon. Kukaan ei osaa arvata miten suuri ihminen Jouni Hynynen lopulta on.

Onko hän Saarikoskempi kuin Saarikoski itse, vai onko kaikki älyllinen ja moraalinen potentiaali jo käytössä? Kykeneekö hän tekemään itsestään vielä suuremman pellen - isostasian lain mukaanhan se tarkoittaa vastaavaa lisämassaa myös vakavasti otettavaan päähän. Tämä tekee Hynysestä kiinnostavan, ja katkoo kriitikoiden miekat. Jos saisin koota itseni miehen paloista, aika paljon ottaisin Jouni Hynysestä. Lähikuvassa Erno Paasilinna Kaksijakoinen kirja. Kirjan sivuilla Antti Tuuri kertoo kuitenkin omasta työurastaan, ja sen lomiin osuneista kaveriporukan retkistä.

Keskeinen hahmo porukassa on Erno Paasilinna. Silti, Antti Tuuri on minulle muutaman kelvollisen elokuvan pohjana toimineiden kioskikirjojen tekijä. En minä hänestä halua lukea. Puoliväliin kitkeröidyn, sitten kirja avaa itsensä. Näinhän se elämä menee. Taaperrus koostuu irtonaisista, usein hyvinkin materiaalisista tapahtumista, joiden arvon määrittää vasta vuosikymmenien mittainen kaari.

Näin hyvää ystävää tuleekin kuvata. Analysointi on jätettävä, kaaren on annettava muotoutua itsekseen. En tiedä oliko Antti Tuuri tarkoittanut sen näin, vai oliko vain kirjoittanut huonon kirjan. Kirja oli samalla tavalla mieleenjäävä kuin viimekesäinen Lähikuvassa Matti Pellonpää. Voisin hyvinkin lukaista saman tien Paasilinnan tuotannon, ja miksen heti perään Tuurinkin kirjat.

Yksi vastenmielinen tahra kirjassa on. Tuuri kuvaa ihmisiä arvostaen, mutta tekee räikeän poikkeuksen Panu Rajalan kohdalla. Ensin kyse on jostain pudonneesta omenapuun oksasta. Sitten kaikkien tietoo leviää arvostettujen kirjallisten sankarien kakaramainen otanta.

Verkkopäiväkirjassaan Rajala kuittaa Tuurin kirjan: Jokainen sydämeni lyönti Helsingin sanomat julkaisi taannoin listan suomalaisista älyköistä, Paavo Lipponen myöhemmin omansa. Kahlasin luetteloita epätoivoisena - en kelpuuttanut omalle listalleni ensimmäistäkään nimistä, kulmakarvojen tuuheus kun ei ole minulle riittävä peruste. Sittemmin olen työstänyt listaani työnimellä Kadonneen intellektuellin metsästys.

Tilanne ei näytä hyvältä vieläkään. Jumalaisia ajattelijoita ei liene Suomessa lainkaan. Yksikään suomalainen ei pääse hengen lahjoillaan ja ilmaisutaidoillaan edes lähelle parjattua Richard Dawkinsia. Jumalaisten alle, A-tason ajattelijaksi olen nostanut yhden ihmisen, Eero Paloheimon. Horjuntansa ja sammakoidensa tähden A-tason alle vajonneita kuplijoita on useita, heidän joukossaan myös Claes Andersson.

Siksi tartuin Anderssonin harmillisen ohueen muistelmakirjaan suurin odotuksin: Claes Andersson kirjoittaa verevästi ja rehellisenoloisesti omalaatuisesta roolituksestaan, mutta ei yllä terävimpien havainnoijien tasolle. Hän tarkoittanee hyvää pohtiessaan mielenterveysongelmaisten ja syrjäytyneiden asemaa, mutta elämänkokemukseen nähden yllättävän näköalattomalta hänen ajattelunsa tuntuu. Lopullisesti luokkanousu tökkää lukuun jossa Klasu sulkee aivoistansa maisemareitit, ja paahtaa politiikan pikabaanalla.

Hän on aiemmassa luvussa vannottanut ettei pidä itseään totuuden torvena. Yhtäkkiä hän onkin oikeassa, eikä asiasta keskustella. Onko poliitikon pakko olla pöhkö, jos äijä on ihan jees? Kirjailijan muistelmia Veikko Huovisen kohdalla on syytä lausua ensin paha sana jottei kokonaisuus äityisi imeläksi. Huovisen muistelmateos on lajissaan vain hieman keskitason yläpuolella. Ja sitten siihen äitelään ylistykseen: Veikko Huovinen on kaikkien aikojen paras suomalaiskirjailija. Huovisen lahjakkuus on tekstissä, kyvyssä laittaa oikeat sanat oikeaan järjestykseen.

Huovinen on ainoa suomalainen kirjailija joka saa tuoksun asetettua kohdalleen 11 erilaisen hajuaistinsolun mosaiikkiin kolmella sanalla.

Ajattelijana Huovinen on vain ihminen, taipuvainen jumittamaan erityisesti kylmän sodan aikaan. Olisi epäinhimillistä vaatia Huoviselta mullistavia maailmaselityksiä tai tajuntaa räjäyttävää maailmanparannusta kaiken sen jälkeen mitä hän on suomalaiselle kirjallisuudelle tehnyt. Kun luen uudelleen sen mitä joskus kirjoitin Pojan kuolema sta, minua hävettää. Pojan kuolema on yksi koskettavimmista kirjoista joita olen lukenut, ainoana heikkoutena se että se on Veikko Huovisen kirjoittama dokumentti omasta elämästään, ja Huovisen tasolla siksi alakantttiin.

Tämäkin elämäkerta on nautinnollisesti luettava, ennakkokäsityksiä vastaava kuvaus kirjailijan elämästä. Kirjasta saa mielikuvan ettei Veikko Huovisen elämässä ole ihmeitä tapahtunut. Ei kai kummoisia voi odottaakaan? Istuin perseelleni ja aloin kirjoittaa. Illalla lopetin, ja laskin kynän, tai painoin siniweepeen äfseiskaa.

Yrjö Kokko - sadun ja luonnon runoilija Yrjö Kokko on upea. Harvasta ihmisestä paistaa yhtä selvästi viiltävä älykkyys, ja inhimillinen haavoittuvuus, hauraus. Kokko oli monipuolinen tekijä; toimittaja, eläinlääkäri, runoilija, satusetä, isä, luonnonsuojelija, naturalisti, tutkija, etologi, valokuvaaja, julkkisten idoli, jopa opettaja.

Tuntui että Kokko kykeni ihmeisiin kaikessa mihin hän ryhtyi, ja vain taipumus alakuloon esti häntä saavuttamasta enemmän. Moinen pohdinta lienee kohtuutonta, onhan koskettavin suomenkielinen satukirja, Suomen kansallislinnun pelastaminen sukupuutolta ja kaksi tyytyväistä lasta jo aika paljon. Ja olihan Kokko lisäksi sanankäyttäjä, joka saattoi sivalluksillaan muuttaa suomalaista yhteiskuntaa melkoisesti.

Ollessaan Jaakkiman yhteiskoulussa opettajana, Kokko oli epäillyt vilkkaasta Veikko Fennanderista kasvavan joko poliitikko tai suuri roisto. Linnan juhlissa Kokko myönsi Vennamolle olleensa väärässä - tästä olikin tullut molempia.

Näistä anekdooteista ja niiden väliin jäävästä tarkasta dokumentoinnista muodostuu Jukka Parkkisen teksti, joka ei yli sivusta huolimatta puuduta. Parkkinen on itsekin armoitettu suomalaisen luonnon kuvaaja, joten luultavasti hänet Kokko olisi itsekin halunnut elämäkerturikseen. Sekin olisi ollut Kokolle tärkeää. Kesän Lapin matkalla täytynee poiketa katsomaan Kokon saappaita ja reppua Hetan Skierrissä.

Museoroinasta vain Ramses II: Päiväkirjastani Ymmärtääköhän Matti Klinge olevansa huumoria? En tarkoita että Klinge olisi pelle, päinvastoin. Matti Klingen tinkimättömyys kiskoo suupielet niin leveään arvostavaan hymyyn, että suun keskiosa ratkeaa nauruun. Matti Klingen jyrkästi rajattu julkinen persoona tekee jokaisesta meistä tirkistelijän, niistäkin joita Seiskapäivää tai BB-talon lakanat etovat.

Tässä erinomaisella kysymyksellä personoidussa päiväkirjan osassaan Klinge paljastaa katselevansa televisiota. Teemaa tietysti, ja digitelevision muotoa ja sisältöä kritisoiden, mutta katsoo silti. Kazanissa Klinge kuvaa tytön erittäin lyhyessä turkoosissa hamosessa ja turkoosin moskeijan, koska haluaa samaan kuvaan molemmat i lmiöt!

Utelias mieli janoaa luonnollisesti lisää, ja suurempia paljastuksia. Ottaakohan Masa koskaan hörppyjä suoraan maitotölkistä jääkaapin kelmeän valon muotoillessa hänen jaloja piirteitään?

Se ei kuitenkaan ollut Japanilainen, eikä sen suvusta löytynyt yhtään japanilaista. Sankarit ovat harkitsevia konservatiiveja - todisteena tästä se että he ovat hengissä. Jokainen vastaantulija muistuttaa seksiasennot seksi seuraa homo. Lukijana minua pelotti Barashin puolesta, sillä tiedän miten silmittömällä apinan raivolla ja verenhimoisina ihmiset puolustavat oman ideologiansa tahrattomuutta, ja omaa oikeuttaan totuuteen. Ilman tuota yksittäisen tutkija-opettajan kykyä maantiede saattaisi olla maailmanlaajuisesti kanakirpun kokoinen ala, aluemaantieteen opiskelu kun lepää pitkälti hänen kirjoittamansa tiiliskiven varassa. Uusi kynä piti ostaa, mutta ostamatta jäi. Pitäisi mennä metsään, ennenkuin lähtee saareen.

Hohtokeilaus homo pori seksiseuraa jkl